Juoksukoulu

Nyt se alkaa! Juoksukoulu!

Noin vuosi sitten vinkkasi eräs ystäväni ystävä syntymäpäiväjuhlilla Porin kaupungin liikuntaviraston juoksukoulusta, jonka ansiosta oli oppinut juoksemaan ja oppinut siitä myös pitämään. Itse olen muutamaankin kertaan ohjelman aloittanut, mutta sitten se on sairastelun, tekosyiden tai puhtaan laiskuuden vuoksi jäänyt kesken. Nyt sovimme läheisen ystävän kanssa, että vaikka mikä olisi, koko 11 viikon ohjelma käydään läpi, eli 11 viikon kuluttua olemme valmiit juoksemaan 10km lenkin. APUA! Ohjelman löydät tästä.

Kuten aiemmin mainitsin, jojoilu painon kanssa on tuttua ja olen aivan täysin tunnesyöppö. Hoidan iloa ja surua syömällä ja se kropassa näkyy. Monia kertoja olen aloittanut laihduttamisen ja huijannut itseäni väittämällä, että kyseessä on elämäntapamuutos, ei kuuri. Noh, ensimmäiset viikot ja jopa kuukaudet menevät hyvin, kunnes tulee ensimmäinen tasavaihe, eli paino ei laske, eikä nouse. Ja kun perfektionisti ja hyvin kunnianhimoinen olen, tuntuu se pahalta epäonnistumiselta, joten pilallehan se meni ja samahan se on mitä sitä syö... Liikkuminen on minusta mukavaa, mutta yksin se on kovin tylsää ja usein laiskuus voittaa vaikka salille pitäisi mennä. Siksi onkin nyt ihanaa, että on sparrauskaveri. Tarkoituksena olisi, suuremmallakin porukalla, osallistua uudelleen Helsinki City Thriatlonille ensi elokuussa. Nyt alkaa siis vuoden projekti. Thriatlon on sprintti, jonka suorittamista varten on uitava 300m, pyöräiltävä 10km ja juostava 5km. Aloitetaan siis juoksusta ja jatketaan uinnilla ja pyöräilyllä ja keväällä nämä sitten yhdistetään. 

Ajatus on, että samalla, pikku hiljaa, viilataan tuota ruokavaliota. Pienillä muutoksilla, ei asioiden kieltämisellä tai armottomalla kaloreiden laskemisella. Kävin maanantaina aamuna puntarilla ja olen päättänyt, että seuraavan kerran käyn kuukauden kuluttua. Siksi aikaa kärräsin vaa'an kellariin, sillä muuten käyn siinä joka aamu ja jos paino ei putoa, päivästä toiseen, iskee epätoivo.

Juoksukoulua on nyt kaksi päivää takana ja monta edessä. Tuo 10 km lenkki osuu sunnuntaille 21.10. Sitä siis odotellessa ja siihen treenatessa. Pitääpä vielä sopia ystävän kanssa missä tuon lenkin suoritamme! Peukkuja saa mielellään pitää ja jos joskus teille, jotka minut tuntevat, yritän keksiä tekosyitä lenkin väliin jättämiselle, potkikaa ahteriani liikkeelle. Kaikille on selvää, mikä on minkäkin päivän harjoite ja mielelläni kuulen kannustusta ja patistelua! Tsemppiä meille ja blogissa varmasti tätäkin elämäni osa-aluetta päivittelen. 

Vips vaan!

Lasten nimet ja niiden salassapito

Onpas taas aikaa ehtinyt kulua, kesällä tuntuu olevan niin paljon muutakin kuin koneen edessä istumista.

Tämän kerran aiheena on lasten nimeäminen ja siihen liittyvät perinteet. Ihan alkuun haluan sanoa, että en arvostele mitään tapaa. En ota kantaa mikä on oikein tai väärin. Mietiskelen vain kulttuurin näkökulmasta tapoja. Mietinnän kipinän sain ulkomaalaisten ystävien kysyessä miksi melkein kuukauden ikäisellä vauvalla ei ollut vielä nimeä. En osannut vastata kuin, että se on meillä ollut tapana. Yritin etsiä netistä tietoa siitä, mistä tapa juontaa juurensa, mutta varsinaista faktatietoa en löytänyt. Eri vauvafoorumeilla on paljon mielipiteistä puolesta ja vastaan. 

Kun asiaa oikein ajattelee, on tapa hieman kummallinen. Jälleen, en arvostele, totean vain. Miksi lapsen nimi salataan? Miksi puhutaan vauvasta tai neidistä/tytöstä/pojasta jopa kaksi kuukautta syntymän jälkeen? Mikä tähän tapaan voi olla syynä? Ja mikä saa suomalaiset yhä enenevissä määrin, oman kokemukseni mukaan, kertomaan tavasta huolimatta lapsen nimen jo syntymän jälkeen? Mikä on muuttanut käytäntöä tai arvomaailmaamme? 

Ylen mukaan kasteen suosio on laskussa ja enenevissä määrin lapset saavat nimensä nimiäisissä tai ilman seremoniaa. Voidaanko siis ajatella, että kun maallistumme entisestään, myös nimi julkistetaan aiemmin. Onko kirkolla siis jotain tekemistä tavan kanssa? 

"Lapsen nimi rekisteröidään kirkonkirjoihin ja väestörekisteriin kastepapin kautta. Kasteen perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole nimen antaminen. Jotta tilaisuuden päähuomio ei menisi nimen jännittämiseen, kastekaavaa muutettiin niin, että nimi kysytään kastetoimituksen alkupuolella. Nimi kertoo jokaisen ihmisen ainutkertaisesta identiteetistä Jumalan edessä: meidät on nimeltä kutsuttu Jumalan lapsiksi.",  sanoo Seppo Suokangas, joka myös toteaa että, nimen salaaminen vie kasteen osalta huomion pois itse kasteesta. Koko artikkeli ja lähdetiedot tästä.  Aija Pöyriä on haastateltu EVL Uutisiin. Artikkelissa kirjoitetaan: "Kastejuhlassa kerrostuvat niin monet perinteet, että niiden joidenkin alkuperäinen merkitys on jo painunut historian hämärään. Kun Pöyri tapaa perheitä ennen ristiäisiä kastekeskustelun merkeissä, tulee vanhempien kanssa joskus puhetta tavasta julkistaa lapsen nimi vasta ristiäispäivänä. Moni yllättyy kuullessaan, että se on perua ajalta, jolloin paholaisen uskottiin ottavan lapsen omakseen, jos sai tietää tämän nimen ennen kastetta." Kirkolla on kuin onkin siis näppinsä pelissä, tai oli, ammoisina aikoina. 

Onko johtopäätökseni siis oikea? Kun maallistumme, lapsen nimen voi kertoa jo heti syntymän jälkeen? Mutta jos nimen salaaminen on alkuperäisesti uskonnollinen perinne, miksi maallistuneet suomalaiset myös salaavat lapsen nimen, kun lapselle pidetään nimiäiset, eli lasta ei kuitenkaan kasteta? Draama-arvonko vuoksi? Jää nimiäisiin jotain jännitettävää kun nimi ei ole selvillä?

Voisin pohtia asiaa ikuisesti enkä tiedä kuinka itse toimisin, jos lapsia saisin. Tällä hetkellä tuntuisi, että haluaisin kertoa nimen heti ja kutsua lasta sillä nimellä jo syntymästä saakka, mutta mielihän voi muuttua. Kuulen mielelläni kokemuksia niiltä joilla lapsia on, miksi nimi on kerrottu tai vastaavasti salattu. Onko kyseessä tapa vai harkittu asia? 

Oikein mukavaa elokuuta!