Kunnioituksesta ja poliittisesta korrektiudesta

Ja joulukuu on saapunut! Syksy on mennyt kamalaa vauhtia vaikka olenkin ollut hieman alamaissa ja flunssainen viime aikoina.

Viikonlopun aikana tuli mietittyä kunnoitusta. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokainen ihminen, olemalla ihminen, ansaitsee muiden ihmisten kunnioituksen, siis ihmisarvoisen kohtelun. Minusta on ollut aina vaikeaa hyväksyä, että joku ihminen, tai ihmisryhmä, ansaitsisi erityistä kunnioitusta syntyperänsä, ikänsä tai etnisyytensä takia. Avaanpa hieman mitä tarkoitan.

Esimerkki 1: Teatterin aulassa hakemassa takkia naulakosta. Ihmiset pakaantuvat tiskille päässeiden selkään, eikä takin kanssa pääse pois kuin käyttämällä kyynärpäätaktiikkaa vuolaasti anteeksi pyydelleen, jolloin saa paheksuvia katseita keski-iän ylittäneiltä herroilta ja rouvilta. Minun "nuorena" kun tulisi heitä varauksetta kunnioittaa (joka siis tässä kohdin tarkoittaa nöyristellä heidän edessään) ja osata käyttäytyä. 

Esimerkki 2: Etniseen vähemmistöön kuuluva työntekijä ei pidä pomon päätöksestä siitä kuka lähtee asiakastapaamiseen mukaan. Alainen ilmoittaa pomolle tämän olevan rasisti. Poliittisen korrektiuden nimissä pomon siis pitäisi aina suosia vähemmistön edustajaa, jottei saa rasistin leimaa otsaansa.

Molemmat esimerkit ovat tosia, tosin esimerkki kaksi on minulle kerrottu, en siis (tai työnantajani) ole ollut tässä osallisena. 

Miten on? Pitääkö kaikkia ihmisiä kunnioittaa vai vain niitä, jotka ovat jossain erityisasemassa tai vain kenties niitä, jotka ovat sen ansainneet? Olen nuorehko, etniseen enemmistöön kuuluva, nainen. Kenen edessä minä siis olen kunnioitettava. Nyt en siis tietenkään tarkoita, etteikö hyviä käytöstapoja tulisi noudattaa. Annan mielelläni paikkani bussissa vanhemmalle, liikuntaesteiselle, lapsen kanssa matkustavalle tai raskaana olevalle. Minusta on mukavaa, jos joku (mies tai nainen) pitää minulle ovea auki ja olen kovin otettu, jos takki autetaan päältäni esim. kylään tullessani. 

Mutta siis, kuka ansaitsee kunnoituksemme? Vanha ihminen vain sen takia, että on vanha vaikka käyttäytyisi meitä nuorempia kohtaan huonosti? Etniseen, tai seksuaaliseen, vähemmistöön kuuluva, joka itse käyttää vähemmistöasemaansa aseena? Ihminen, joka on syntynyt aateliseksi tai kuninkaalliseksi (ei toki koske Suomea)? Lähtökohtaisesti ajattelen itse niin, että kohtelemalla toisia kuten toivoisit sinua kohdeltavan, on äärimmäisen loistava elämänohje. Yritämällä ajatella, mikä itsestä tuntuisi mukavalta, päätyy yleensä oikeaan ratkaisuun muidenkin kohdalla. Toki tässäkin voi olla poikkeuksia. Jos me kaikki kunnoittaisimme toistemme ihmisarvoa, ei tälläisiä vikaliikkeitä pääsisi syntymään. Kunnioittakaamme toisiamme ja ansaitkaamme se kunnoitus.

Hieman ajatukseni nyt harhailevat, mutta kuulen mielelläni mitä mieltä olette!

Tyttöjen välisestä välinpitämättömyydestä

Olin ihan vähän aikaa sitten reissussa työn puolesta. Paluumatkalla todistin tapahtumia, joista halusin kirjoittaa. Tämän blogipostauksen runko tuotettiin iPhonen ruudulla ja nyt sen sitten viimeistelen. Tekniikka on ihmeellistä. Mutta siis asiaan. 

Ryhmä venäläisiä (perustan tämän kuulemaani puhuttuun kieleen, varma en voi olla) 11-12 -vuotiaita tyttöjä oli päässyt sekalaisen aikuisjoukon kanssa matkalle. Ryhmässä oli laskujeni mukaan 7 tyttöä ja seurailin heitä lähtöportilla ja vielä koneessakin useamman tunnin. Ryhmä oli jakautunut kolmeen joukkoon. Yhdessä joukossa olivat 3 havaintojeni mukan koppavaa nuorta neitiä, joita ei kiinnostanut muiden matkustajien mukavuus tai turvallisuus saati sitten normaalit käyttäytymissäännöt. Yksi tytöistä esimerkiski sylki terminaalin lattialle.

Toisessa ryhmässä oli kolme tyttöä, jotka selailivat jonkunlaisia askartelukansioita ja piirtelivät. He hymyilivät vieraille ja käyttäytyivät rauhallisesti, häiritsemättä ketään. Kaikilla edellämainituilla kuudella oli päällä I LOVE BARCELONA hupparit, jotka olivat ilmeisesti ostaneet jostain turistirysästä kohdekapungissa.

Lyhyelläkin matematiikalla voi laskea, että jäljelle jäi se yksi yksinäinen tyttö. Hän luki Mangaa ja oli pukeutunut eri tavalla kuin muun ryhmä. Häntä myös jatkuvasti kiusattiin ensimmäisen ryhmän tyttöjen toimesta. Sinä aikana, jonka tyttöjä seurasin, hänet väkivalloin siirrettiin yhdeltä istuimelta toiselle kolme kertaa, hänen ollessaan koppavien tyttöjen tiellä. Hänen kirjaansa myös juoksutettiin ympäri terminaalia kannustushuutojen (äänensävystä päätellen) seuratessa mukana. Hän otti tyynen rauhallisesti vastaan kaiken kiusaamisen ja istui vain hiljaa ja palasi, kirjan palauduttua hänelle, lukemisen pariin. 

Jäin miettimään tätä ryhmädynamiikkaa. Oliko tyttö yksin erilaisuutensa vuoksi vai oliko hän erilainen, koska oli yksin? Jos et koe kuuluvasi ryhmään, et välttämättä myöskään halua tunnustaa "väriä" ja pukeudut eri tavalla. Toisaalta, voisi olla myöskin niin, että tämä yksinäinen tyttö yrittäisi kaikin voimin kuulua joukkoon. 

Nostin hattua tytölle, että hän otti tyynesti kiusaamisen vastaan, eikä lähtenyt muita tyttöjä provosoimaan. Hän tuntui olevan sinut itsensä kanssa ja päättäneen elää omaa elämäänsä. Tälläiset ihmiset ovat minusta niitä, jotka elämässä pärjäävät. On osattava olla oma itsensä, vaikke se kaikkia miellyttäisikään. Samaan aikaan mietin kiusattujen kohtaloita. Perustan tämän nyt ihan omiin havaintoihini, mitään tutkimustuloksia minulla ei asiasta ole. 

Kiusatuille lapsille on minusta yleisesti kaksi tulevaisuuden vaihtoehtoa. Joko he pärjäävät entistä paremmin ja menestyvät elämässä käyttäen kiusauskokemusta voimavarana ja oppimistyökaluna. Toinen ryhmä lähtee marttyyriyden tielle ja vetoaa aina siihen kuinka heitä kiusattiin ja kuinka elämä on kurjaa. Toki väliinkin mahtuu monia eri tarinoita, mutta tässä  minusta ääripäät. 

Olisi mielenkiintoista tietää mihin tämä kiusattu Mangaa lukeva tyttönen elämässä päätyy, veikkaan menetyvää ryhmää!

Muodin mukana

Loistavaa lokakuun viimeistä. On halloweenin aika ja vaikka tämä pyhä tai juhla vasta rantautuukin oikein toden teolla Suomeen on varmasti noitia ja muita otuksia liikkeellä ensi yönä. Juhlaan puheudutaan toki tapahtumaan sopivasti ja hurjasti, mutta arkena vastaava ei käy. 

Viime aikoina olen huomannut useamman kerran ihmettelevän mitä kanssaihmiset pukevat päälleen. Alla siis lista "muodeista", jotka ovat hämmästyttäneet. Jokainen toki pukeutuu kuinka tahtoo, mutta nämä seuraavat asiat häiritsevät minun esteettistä silmääni.

1. Legginsien käyttö kuin ne olisivat housut. 

Mikä siinä on, että naiset, riippumatta koosta, tunkevat itsensä näihin legginseihin ja sitten puhevat päälleen paidan, joka ei peitä takamusta. Legginsit eivät ole housut! Itsekin pidän toki legginsseistä ja niitä myös käytän, mutta silloin on yläosan yletyttävä ainakin puoleen reiteen.

2. Lasten pukeminen pikkuaikuisiksi. 

Lapset olkoon lapsia. Pienellä tytöllä ei varmaankaan tarvitse olla korkokenkiä tai tekonahkaista miniä? Onko alakouluikäisellä oltava juhlissa meikkiä? Näitä kaikkia ilmiöitä olen todistanut, enkä ymmärrä niiden syytä. Lapsella saa toki olla juhlavaatteet, mutta jos saman asun voisi nähdä ALE pubin jonossa lauantai aamuna klo 2, se ei varmastikaan ole lapsen iälle sopivaa. Minusta englannin termi age appropriate on äärimmäisen osuva. Jokainen, lapsi tai aikuinen, pukeutukoon (tai puettakoon) ikänsä mukaisesti. Tähän voidaan liittää mediassakin vellonut lasten prinsessa-polemiikki saati sitten maailmalla riehuvat lasten missikisat. En lähde asiasta enempää paasaamaan, mutta voihan nenä!

3. Teinien orjallinen "muodin" seuraaminen, jonka johdosta näyttävät lähinnä lapsiprostituoiduilta.

Annan esimerkin. Suomalaisen kauppakeskuksen käytävällä kesällä 2012. Kaksi alle rippukouluikäistä tyttöä. Päällä micro-shortsit ja verkkopaidat, jonka alla vain rintaliivit. Näiden kahden osion väliin jää vielä hieman lapsen pyöreää mahaa (siis olivat oikein sopusuhtaisia tyttöjä) vilkkumaan. Meikkiä oli enemmän kuin Anttilan kosmetiikkaosastolla ja puheet sen mukaiset (kirosanoja enemmän kuin asiasisältöä). Ihmettelin mielessäni, miten vanhemmat päästävät lapset, sillä lapsia hekin olivat, ulos noissa vaatteissa, mutta voihan olla, että vanhemmat eivät tienneet. Voidaan kysyä miksi eivät?

4. Perinteiset sukat ja sandalit sekä vyölaukkumiehet, ja -naiset.

Kyllä, tätä "muotia" näkee molemmilla. I rest my case. 

En itsekään ole mikään maailman trendikkäin pukeutuja ja joskus varmasti teen virheitä. Tässä kuitenkin ajatuksia. Tuleeko lukijoille mieleen "muoteja", jotka ärsyttävät tai kummastuttavat?

Voihan byrokratia sentään

Juuri eilen kirjoittelin siitä, miten tartun tuumasta toimeen ja kuinka minua usein ohjaa tehokas asiallisuus tunteen sijaan. Tänään ajattelin ihan rehellisesti purnata maamme ihka ihanasta byrokratista. Annanpa esimerkin:

Olen syksyllä 2010 saanut päätöksen opintotuesta ja opintolainan valtiontakauksesta aloittaessani maisterivaiheen opinnot Helsingin yliopistossa. Ensimmäisen vuoden nostinkin opintotukea, mutta toisena vuonna tein niin paljon jo töitä, että tuen nostaminen ei tullut kysymykseen. Senttiäkään en opintolainaa ottanut. 

Sainpas siis tänään seuraavan kirjeen (tässä otteita) Kelasta:

PÄÄTÖSEHDOTUS OIKEUDESTA OPINTOLAINAVÄHENNYKSEEN

Teillä ei ole oikeutta verotuksen opintolainavähennykseen lainamääränne perusteella. Oikeutenne opintolainavähenyseen on kuitenkin käytetty suorittamanne tutkinnon perusteella. Opintolainavähennyksen voi saada vain ensimmäiseksi suoritetusta vähennykseen oikeuttavasta korkeakoulututkinnosta. Opintolainavähennystä ei voida myöntää enää muiden tutkintojen perusteella. Oikeus opintolainavähennykseen on tutkittu opintolukilain nojalla ilman hakemusta. ...  Olette suorittanut opintolainavähennykseen oikeuttavan korkeakoulutuntkinnon vähennykseen oikeuttavassa ajassa. ... Oikeutta opintolainavähennykseen ei voida myöntää, koska huomioon otettava opintolainanne määr (0 euroa) ei ylitä 2500 euroa.

Että siis mitä? En ole nostanut opintolainaa tai hakenut vähennystä eikä opintolainani määrä ylitä 2500 euroa, joten en voi saada sen oikeuttavaa opintolainavähennystä vaikka olenkin suorittanut tutkintoni vähennykseen oikeuttavassa ajassa. Tämä piti ilmoittaa kaksipaperisella (molemmat puolet täynnä tekstiä) kirjeellä minulle. No hups, enpä edes tiennyt moisesta vähennyksestä, olisin varmasti luullut sen saavani hakematta.. Onneksi kirje pelasti väärinkäsitykseltä. 

Anteeksi runsastakin runsaampi ironia tekstissäni. Se kumpuaa ehkä siitä, kun sain samana päivänä elokuun alussa kaksi kirjettä, jossa ensimmäisessä ilmoitettiin, että minulle on jälleen hakematta myönnetty opintotuki ja opintolainan takaus, ja seuraavassa, että opintotuki ja takaus on peruttu valmistumisesta johtuen. Ja taas oli puita kuollut kun nämä asiat jälleen paperikirjeellä useampisivuisena minulle ilmoitettiin. En ole mikään kovin aktiivinen ympäristöaktivisti, mutta oikeastiko tähän pitää kuluttaa paperia saati sitten jonkun byrokraatin aikaa? Varmastikin kirjeet lähtevät aika automaattisesti, mutta silti. Jonkin koneisto näitäkin tekee ja jos ei muuta, se varmasti käyttää sähköä ja ainakin tuota paperia. 

Ja anna mun kaikki kestää, tuota kapulakieltä! Asiaahaan ei voi sanoa suomeksi!

Olen purnannut! :)

Suomalainen sisu

Viime aikoina olen miettinyt pärjäämistä ja suomalaista sisua. Sisuhan määritellään seuraavasti:

Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä. Käsitys, että suomalaiset ovat pitkälti luonnon­olojen vuoksi sisukkaampia kuin useimmat muut kansat, tuli laajalti tunnetuksi 1900-luvun alku­vuosi­kymmeninä, mihin vaikutti erityisesti suomalaisten kestävyys­­juoksijoiden suuri menestys olympialaisissa ja muissa kansainvälisissä urheilu­kilpailuissa. Entistäkin tunnetummaksi käsite suomalainen sisu tuli sittemmin talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat selittivät, että sana sisu kuvasi parhaiten Suomea. New York Times-lehti kirjoitti sisusta: "sisu-sana oli ihmeellisin heidän sanoistaan". (lähde wikipedia) 

Sisukkuus on siis suomalaista ja suomalaisen on näin ollen oltava sitkeä ja hellittämätön, sinnikäs ja lannistumaton. On pärjättävä, osattava ja vaiettava. Ylpeys on heikkous ja vaikeuksista ei saa puhua, sillä valittaminen on turhaa. Näin kärjistettynä.

Joskus kuitenkin itse mietin, että onkohan tämä aina hyvä asia. Itsensä likoon laittaminen, ei vain fyysisesti, mutta etenkin henkisesti ja haavoittuvuuden näyttäminen on usein tapa saada yhteys toiseen ihmiseen. Suomalaisessa kulttuurissa asia ja fakta menee ensin, tunne tulee yleensä perässä ja ne joilla tunne johtaa toimintaa, koetaan pehmoiksi ja joskus jopa saamattomiksi. 

Itse olen äärimmäisen asiaorientoitunut ja yleensä analysoin asiat hyvinkin tarkasti. Samalla olen nopea toimimaan ja viemään asioita eteenpäin, joskus kuitenkin unohtaen asiaan liittyvät ihmiset ja tunteet. Näiden välille olen yrittänyt viimeaikoina saada tasapainoa, aina siinä onnistumatta. Olen yrittänyt oppia myöntämään avoimesti kun olen väärässä ja toisaalta myös avautumaan tunnetasolla vaikeistakin asioista. Olen avannut oven tunteellisemmalle puolelleni. Samalla olen joutunut katsomaan peiliin ja toteamaan, etten aina pidä näkemästäni. Toisaalta olen myös joutunut hyväksymään sen, että ulkoinen muutos ei kuitenkaan ole varaukseton avain onneen vaan ihminen on psyykkis-fyysinen kokonaisuus. Jokaisen palasen pitää olla kohdallaan, muuten kokonaiskuvaa ei muodostu.

Kerroin taannoin projektistani, jossa tarjoitus oli nyt syksyllä pystyä juoksemaan 10km. No, se projektihan ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja tällä hetkellä uusi tavoite on osallistua naisten kympille toukokuussa. Ensin ajattelin, etteihän epäonnistumisesta kehta kertoa, mutta sitten tajusin, että elämässäkin tulee ylämäkiä ja alamäkiä. Tässä projektissa alku on ollut yhtä ylämäkeä, mutta josko kohta päästäisiin huipulle ja loppu olisi helpompi. Sisukkaasti jatkan matkaa, vaikka onkin vaikea myöntää, ettei asetettu tavoite toteutunutkaan. Olisin myös voinut sisukkaasti päästä tavoitteeseen samalla kuitenkin vaarantaen terveyden, joten on ollut pakko hyväksyä oma rajallisuutensa. 

Henkisellä tasolla olen myös oppinut nojautumaan ystäviini ja myöntämään kun ei mene ihan niin hyvin kuin haluaisin. Olen uskaltanut myöntää, etten aina pärjää, tai edes halua pärjätä, yksin. Prosessissa olen myös huomannut kuinka moni ihminen minusta välittää ja kuinka pyyteettömästi saan tukea kun sitä kaipaan. 

Sisu on siis oikein hyvä asia, mutta itse veisin sen hieman pidemmälle ja toteaisin, että vaatii myös sisua uskaltaa olla väärässä, myöntää tarvitsevansa apua ja kaivata muiden ihmisten tukea. Heikkoutta tai sisuttomuutta ei ole olla epätäydellinen, sitä on teeskennellä olevansa täydellinen.

Uskonto ja vakaumus

Pitkästä aikaa taas hei!

Syksy on jo pitkällä ja vettä tulee kuin aisaa. Itse jotenkin myös nautin tästä, sillä kuumuus ei ole minun juttuni! Ei sillä, että tänä kesänä olisi ollut erityisen kuuma :)

Mutta asiaan. Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on jokin vakaumus tai usko ylempiin voimiin, sillä se on asia, joka tuo varmasti lohtua ja turvaa kaoottiseen maailmaan. Tällä en kuitenkaan halua sanoa, että hyväksyn minkään uskontokunnan ääriliikkeiden harjoittamaa terrorismia, riistoa tai aivopesua. On kuitenkin muistettava, että ääriliikkeet ovat ääriliikkeitä, eivät koko uskontokunnan näkemys! Jokaisen, ja tarkoitan ihan jokaisen, on saatava uskoa tai olla uskomatta mihin haluaa toisia kunnoittaen ja ketään vahingoittamatta.

Itse olen tapakristitty. En varsinaisesti usko jumalaan tai muuhun suurempaan voimaan, mutta osaa kirkon perinteistä ja tavoista pidän osana kulttuuriani ja varsinkin lapsuusmuistojani.

Rippikoulun jälkeen olin isosena ja leirinohjaajana ja muutenkin vahvasti mukana seurakunnan toiminnassa. Se oli antoisaa aikaa, mutta ajan myötä aloin itse ymmärtää, etten seiso kirkon hengellisen sanoman takana. Luettelin uskontunnustuksen ulkomuistista ja herran siunaus oli vain sanoja. Musiikista pitävänä lauloin sujuvasti virsiä ja nuorten hengellistä musiikkia, mutta täysin ulkokultaisesti.

En lopettanut aktiivista uraani seurakuntanuorena uskonpuutteen vuoksi tai siksi, että koin että minulle kirkossa jotan tuputettiin, vaan sen vuoksi etten kokenut voivani antaa kirkolle sitä mitä se minulta, instituutiona, odotti. Jos asiaa minulta nyt kysytään, en osaa enää sanoa mitä nämä odotukset mielestäni olivat, mutta jätin seurakunnan ja siirryin urheilemaan.Minulla on edelleen hyvät välit useampaankin pappiin ja kirkon nuorisotyöntekijään ja arvostan heitä suunnattomasti.

Haluan myös sanoa, että parin vuoden takainen homokeskustelu ei saanut minua eroamaan kirkosta, sillä muutaman ihmisen mielipide ei poista kirkon monin paikoin korvaamatonta yhteiskunnallista työtä. Kirkossa ja uskossa on paljon hyvää ja olen aina ollut kiinnostunut siitä psykologiasta, joka uskon takaa löytyy. Rationaalinen ihminen ei koe välttämättä ristiriitaa faktan ja uskon välillä, vaan yksinkertaisesti uskoo. Se on minusta samalla tavalla kaunista kuin rakkaus kahden ihmisen välillä. Ei sitäkään voi konkretialla mitata.

Jälleen avain on rationaalisuus. Vapaus valita, kyseenalaistaa ja etsiä omaa tapaa uskoa tai olla uskomatta. Antaa hengellisyytensä kukoistaa tai sulkea se kaappiin. Usko, hengellisyys ja jokaisen oma sielunelämä ovat kuitenkin yksityisiä asioita, joista voi keskustella, mutta joita ei tarvitse puolustaa.

Kesällä minua lähestyi nuorehko nainen, joka lupaa kysymättä alkoi minulle saarnata siitä, kuinka olematta jumalan lapsi joudun ikuiseen kadotukseen. Annoin hänen saarnata mutta lopuksi totesin, että minua kadotus ei pelota, sillä en siihen usko. Hän hämmenttyi totaalisesti ja poistui paikalta. Houkuttelemalla minua taivaan valtakuntaan pelottelemalla kadotuksella hän piirsi ympyrän, josta ei pääsyt pois.

Tietty hengellisyys kiinnostaa minua edelleen ja etsinkin omaa hengellisyyttäni luonnosta ja kulttuurista. Kaksi viikkoa sitten kävin katsomassa Aleksanterin teatterissa Alladin-musikaalin, joka kosketti kuten voin avoimen uskon voivan koskettaa. Minulle avautui uusi ulottuvuus yhteiskuntamme nurkkakuntaisuuteen, siitä tosin myöhemmin enemmän. Minulle hengellisyys on parhaimmillaan yhteyttä toisiin ihmisiin jonkin yhteisesti koskettavan asia äärellä. Joillekin asia on Jeesus, toisille Allah ja kolmannelle kauniisiti toteutettu ja sanomaltaan moniuloitteinen kulttuurielämys.

Mikä on siis kirjoituseni ydin? Se, että hengellisyyttä on yhtä montaa lajia kuin meitä ihmisiä ja että jokaisen hengellisyys on arvokasta, niin kauan kun se ei aiheuta harmia muille. Vai mitä?

Kenet sinä priorisoit?

Kuten otsikossa kysyn, kenet sinä priorisoit? Kun esitän kysymyksen perheellisille ystävilleni on vastaus lähes aina lapsi tai lapset, jonka jälkeen tulee puoliso. Aivan normaalia. Kysymyksen voi myös esittää toisin; kuka on tärkein ihminen elämässäsi? Yleensä vastaus on sama. 

Jos minulta kysytään samaa asiaa, on vastaus aina perhe ja ystävät, kieltäydyn arvottamasta heitä mihinkään tärkeysjärjsetykseen. Tämä ei tarkoita, että ne jotka arvottavat lapsensa tärkeimmiksi, tekisivät jotain väärin, lasten priorisointi on äärimmäisen oikein. Tähän saakka aika itsestään selvää, vai kuinka?

Mutta vastatkaahan tähän; kenelle minä, Kuikka, olen prioriteetti? Olen aikuinen lapseton sinkku. Ei siis ole puolisoa, jolle olen prioriteetti. Ei ole lapsia joille olisin prioriteetti. Ystäviä on toki, ja heille olen tärkeä, mutta en prioriteetti. Perhekin on, mutta jälleen ajavat muut ihmiset, aivan luonnollisesti, ohitseni. En ole prioriteetti edes vanhemmilleni, sillä aikuisten lasten vanhempina heidän ei enää kuulukaan asettaa lapsiaan etusijalle vaan heidän prioriteettinsa on puoliso.

Sinkkuudessa on paljon hyvää, sitä ei ole kieltäminen, mutta viime aikoina minua on vaivannut tietty juurettomuus, tai irrallisuus paremminkin. Olen irrallani, omana yksikkönäni maailmassa. Kuulun ihmisten sosiaaliseen verkostoon, mutta en ole sen keskiössä. Tällä en nyt halua sanoa, että minun kuuluisi olla sosiaalisen verkostoni keskipisteenä ja saada jatkuvasti sieltä huomiota. Kyse ei ole siitä, vaan tunteesta, joka valtaa kun ymmärrät, ettet ole kenellekään se elämän tärkein ihminen. 

 

Se, että tuntee itsensä tärkeäksi muiden silmissä on minusta avain onnelliseen elämään. Siksi olenkin viimeisten kuukausien aikana tehnyt paljon itseni tutkimista ja ihmissuhteideni arvoimista ja tullut tulokseen, että jos en koe olevani toiselle tärkeä, ei ihmissuhteeseen kannata varmaankaan voimavaroja tuhlata. Heppoisesti en ole näitä päätöksiä tehyt, mutta tietyt ihmissuhteet ovat saaneet jäädä taka-alalle, eikä niihin ole panostettu, jos koen suhteen olevan yksipuoleinen tai minua jopa loukkaava. Sen sijaan olen sijoittanut entistä enemmän aikaa ja tahtoa ihmissuhteisiin, jotka koen tärkeiksi ja joissa koen olevani tärkeä. 

Tunne on korostunut viime päivinä kun olen ollut sairaslomalla. Ihan normaalista syysflunssasta on kyse, ei siis mitään maailmoja mullistavaa. Tiedän, että jos apua kaipaan, sitä on saatavilla, mutta joskus kaipaan, tämä voi toki olla omaa romanttista harhakuvitemaani parisuhteen onnesta, omaa puolisioa kysymään päivän aikana miten voin tai tuomaan illalla lempisalmiakkia kotona potevalle. Sairaus, joka on kaada lähes koomassa sängynpohjalle vain korostaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Maailma jatkaa menoaan asuntoni ulkopuolella ja minä täällä istun sohvalla aamutakissa ja pohdin elämää. Pienessä kuumeessa ei ole toimistolle asiaa, mutta tarpeeksi sairas en ole vain nukkuakseni. Yksinäisyys siis kolkuttaa ovelle. Onko minulla voimia häätää se pois?

Sanoin alussa, että lähes aina vastaus kysymykseen elämän tärkeimmästä ihmisestä on lapsi tai puoliso, perhe tai ystävät. Yksi ystäväni sai kuitenkin minut miettimään tätä, sillä hän vastasi, että hänen elämänsä tärkein ihminen on hän itse. Hän on oma prioriteettinsa, koska jos hän voi hyvin, voi hän myöskin antaa ympärillä oleville enemmän. Totta tuokin, mutta samaan aikaan, tämä ystävä on myös lapseton sinkku :) Mikä mahtaakaan olla vastaus jonain päivänä kun tämä muuttuu? Samaan aikaan ajattelin itseäni. Miksi minun tärkein ihmiseni en ole minä itse? Miksei minulle riitä se, että koen itse olevani tärkeä? Mihin tarvitsen ulkopuolista tärkeyttä, tai muiden tuomaa hyvää oloa? Vastausta minulla ei tähän ole, enkä usko, että sitä ihan hetkeen keksin. Tiedän vain sen, että ne jotka ovat jonkun elämässä se tärkein henkilö, on se sitten lapsi tai puoliso, tai molemmat, älkää ottako sitä itsestäänselvyytenä vaan arvostakaa sitä, että olette tärkeitä!

Nyt takaisin sängyn pohjalle potemaan!

Kiitokset ja kohteliaisuudet

Miksi meidän on niin vaikea sanoa kiitos? Miksi meidän on niin vaikea ottaa kiitos vastaan? Miksi monet asiat viedään negatiivisen kautta eteenpäin ja pessimismi kukkii? Tässä muutamia asioita, jotka ovat mietityttäneet kovasti tässä viime aikoina. 

Kiitos on kaunis sana, mutta usein vähättelemme kiitoksen aihetta kiitosta saadessamme. Montako kertaa olet itse sanonut "no eihän se nyt ollut mitään" kun olet saanut kiitosta, tai vähätellyt kohteliaisuutta? Miksi joskus kiitoksen sijasta olemme hiljaa tai otamme asiat itsestäänselvyyksinä?

Alkuun sanon jälleen, etten missään tapauksessa arvostele ketään, vaan pohdin kulttuuriamme. Samoin, myönnän auliisti, että syyllistyn näihin usein itsekin. Tässäpä muutamia esimerkkejä omasta elämästäni. 

Eräs tuttuni teki minulle palveluksen, jota arvostin kovasti. Otin asiakseni kiittää hieman tavallista runsaammin ja lähetin kortin, jossa kiitin avusta. Siis ihan postissa :) Sain vastauksena tekstiviestin, jossa ihmeteltiin korttia kovasti ja epäiltiin, että kalastelin näin itselleni kiitosta kiitoksesta. Aika nurinkurista, vai kuinka?

Olin myös elokuussa järjestämässä yllätysjuhlia sukulaiselle. Juhlien aikana ja niiden jälkeen sain paljon, vaikka itse sanonkin, ansaittua kiitosta. Kaikki järjestelyt menivät hyvin, kaikilla oli hauskaa ja juhlakalu oli kovin tyytyväinen. Miksi siis tunsin itseni noloksi kun minua kiiteltiin? Nöyryys on hyvä asia, mutta saa kai hyvistä suorituksistaan olla ylpeä? 

Tähän kulminoituu minusta juuri tämän tekstin syvin olemus. Nöyryys ja vaatimattomuus ovat suomalaisia hyveitä, joten omaa onnistumista ei saa hehkuttaa tai siitä olla onnellinen. Samaan aikaan kun kiitoksen vastaanottaminen saattaa olla hankalaa, mistä johtuu, että niin moni kokee toisen onnistumisen tai menestyksen uhkana ja jos asianosainen on menestyksestään onnellinen, on se ylpeyttä ja "hattuun nousemista". Olemmeko yhteiskuntana todella niin epävarmoja, että muiden menestys on itseltä pois ja omia suorituksia on kohteliaisuuden nimissä vähäteltävä tai salattava?

Oman elämän vertaaminen toisten elämään vain yhdeltä osa-alueelta johtaa usein siihen, ettemme tajua kuinka hyvin meillä asiat on itsellä. Emme koskaan voi tietää koko totuutta toisten ihmisten elämästä, eli toisiin vertaaminen ei ole kannattavaa. Toisen menestys ei ole minulta pois, onnea heille. Mitä useampi on onnellinen, sen onnellisempi on maailmamme. 

Tällä en halua sanoa, että omaan elämään on aina oltava tyytyväinen. Tarkoitukseni on sanoa, että kahden eri elämän vertaaminen on turhaa. Vähän sama kuin vertaisi omenaa kurkkuun. Molemmat hyviä, mutta kurkusta harvoin tehdään piirakkaa tai omenasta pikkelsiä. Jos kaikkia elämän osia ei tiedä tai tiedosta, ei kannata kahta eri asiaa verrata.

Mutta palataan kiitokseen. Kuinka usein sanot itse kiitos? Kuinka usein otat kiitoksen vastaan avoimin mielin ja nolostumatta? Mistä olet kiitollinen? 

Itse pyrin sanomaan kiitos aina kun siihen on aihetta ja joskus muutenkin. Olen tietoisesti yrittänyt myös parantaa kykyäni ottaa vastaan kiitosta, tosin matkaa vielä on, niin syvällä tuo kulttuurillinen nöyryys on. Kiitos niille, jotka blogia lukevat ja kiitos niille, jotka kommentoivat.

Juoksukoulu

Nyt se alkaa! Juoksukoulu!

Noin vuosi sitten vinkkasi eräs ystäväni ystävä syntymäpäiväjuhlilla Porin kaupungin liikuntaviraston juoksukoulusta, jonka ansiosta oli oppinut juoksemaan ja oppinut siitä myös pitämään. Itse olen muutamaankin kertaan ohjelman aloittanut, mutta sitten se on sairastelun, tekosyiden tai puhtaan laiskuuden vuoksi jäänyt kesken. Nyt sovimme läheisen ystävän kanssa, että vaikka mikä olisi, koko 11 viikon ohjelma käydään läpi, eli 11 viikon kuluttua olemme valmiit juoksemaan 10km lenkin. APUA! Ohjelman löydät tästä.

Kuten aiemmin mainitsin, jojoilu painon kanssa on tuttua ja olen aivan täysin tunnesyöppö. Hoidan iloa ja surua syömällä ja se kropassa näkyy. Monia kertoja olen aloittanut laihduttamisen ja huijannut itseäni väittämällä, että kyseessä on elämäntapamuutos, ei kuuri. Noh, ensimmäiset viikot ja jopa kuukaudet menevät hyvin, kunnes tulee ensimmäinen tasavaihe, eli paino ei laske, eikä nouse. Ja kun perfektionisti ja hyvin kunnianhimoinen olen, tuntuu se pahalta epäonnistumiselta, joten pilallehan se meni ja samahan se on mitä sitä syö... Liikkuminen on minusta mukavaa, mutta yksin se on kovin tylsää ja usein laiskuus voittaa vaikka salille pitäisi mennä. Siksi onkin nyt ihanaa, että on sparrauskaveri. Tarkoituksena olisi, suuremmallakin porukalla, osallistua uudelleen Helsinki City Thriatlonille ensi elokuussa. Nyt alkaa siis vuoden projekti. Thriatlon on sprintti, jonka suorittamista varten on uitava 300m, pyöräiltävä 10km ja juostava 5km. Aloitetaan siis juoksusta ja jatketaan uinnilla ja pyöräilyllä ja keväällä nämä sitten yhdistetään. 

Ajatus on, että samalla, pikku hiljaa, viilataan tuota ruokavaliota. Pienillä muutoksilla, ei asioiden kieltämisellä tai armottomalla kaloreiden laskemisella. Kävin maanantaina aamuna puntarilla ja olen päättänyt, että seuraavan kerran käyn kuukauden kuluttua. Siksi aikaa kärräsin vaa'an kellariin, sillä muuten käyn siinä joka aamu ja jos paino ei putoa, päivästä toiseen, iskee epätoivo.

Juoksukoulua on nyt kaksi päivää takana ja monta edessä. Tuo 10 km lenkki osuu sunnuntaille 21.10. Sitä siis odotellessa ja siihen treenatessa. Pitääpä vielä sopia ystävän kanssa missä tuon lenkin suoritamme! Peukkuja saa mielellään pitää ja jos joskus teille, jotka minut tuntevat, yritän keksiä tekosyitä lenkin väliin jättämiselle, potkikaa ahteriani liikkeelle. Kaikille on selvää, mikä on minkäkin päivän harjoite ja mielelläni kuulen kannustusta ja patistelua! Tsemppiä meille ja blogissa varmasti tätäkin elämäni osa-aluetta päivittelen. 

Vips vaan!

Lasten nimet ja niiden salassapito

Onpas taas aikaa ehtinyt kulua, kesällä tuntuu olevan niin paljon muutakin kuin koneen edessä istumista.

Tämän kerran aiheena on lasten nimeäminen ja siihen liittyvät perinteet. Ihan alkuun haluan sanoa, että en arvostele mitään tapaa. En ota kantaa mikä on oikein tai väärin. Mietiskelen vain kulttuurin näkökulmasta tapoja. Mietinnän kipinän sain ulkomaalaisten ystävien kysyessä miksi melkein kuukauden ikäisellä vauvalla ei ollut vielä nimeä. En osannut vastata kuin, että se on meillä ollut tapana. Yritin etsiä netistä tietoa siitä, mistä tapa juontaa juurensa, mutta varsinaista faktatietoa en löytänyt. Eri vauvafoorumeilla on paljon mielipiteistä puolesta ja vastaan. 

Kun asiaa oikein ajattelee, on tapa hieman kummallinen. Jälleen, en arvostele, totean vain. Miksi lapsen nimi salataan? Miksi puhutaan vauvasta tai neidistä/tytöstä/pojasta jopa kaksi kuukautta syntymän jälkeen? Mikä tähän tapaan voi olla syynä? Ja mikä saa suomalaiset yhä enenevissä määrin, oman kokemukseni mukaan, kertomaan tavasta huolimatta lapsen nimen jo syntymän jälkeen? Mikä on muuttanut käytäntöä tai arvomaailmaamme? 

Ylen mukaan kasteen suosio on laskussa ja enenevissä määrin lapset saavat nimensä nimiäisissä tai ilman seremoniaa. Voidaanko siis ajatella, että kun maallistumme entisestään, myös nimi julkistetaan aiemmin. Onko kirkolla siis jotain tekemistä tavan kanssa? 

"Lapsen nimi rekisteröidään kirkonkirjoihin ja väestörekisteriin kastepapin kautta. Kasteen perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ole nimen antaminen. Jotta tilaisuuden päähuomio ei menisi nimen jännittämiseen, kastekaavaa muutettiin niin, että nimi kysytään kastetoimituksen alkupuolella. Nimi kertoo jokaisen ihmisen ainutkertaisesta identiteetistä Jumalan edessä: meidät on nimeltä kutsuttu Jumalan lapsiksi.",  sanoo Seppo Suokangas, joka myös toteaa että, nimen salaaminen vie kasteen osalta huomion pois itse kasteesta. Koko artikkeli ja lähdetiedot tästä.  Aija Pöyriä on haastateltu EVL Uutisiin. Artikkelissa kirjoitetaan: "Kastejuhlassa kerrostuvat niin monet perinteet, että niiden joidenkin alkuperäinen merkitys on jo painunut historian hämärään. Kun Pöyri tapaa perheitä ennen ristiäisiä kastekeskustelun merkeissä, tulee vanhempien kanssa joskus puhetta tavasta julkistaa lapsen nimi vasta ristiäispäivänä. Moni yllättyy kuullessaan, että se on perua ajalta, jolloin paholaisen uskottiin ottavan lapsen omakseen, jos sai tietää tämän nimen ennen kastetta." Kirkolla on kuin onkin siis näppinsä pelissä, tai oli, ammoisina aikoina. 

Onko johtopäätökseni siis oikea? Kun maallistumme, lapsen nimen voi kertoa jo heti syntymän jälkeen? Mutta jos nimen salaaminen on alkuperäisesti uskonnollinen perinne, miksi maallistuneet suomalaiset myös salaavat lapsen nimen, kun lapselle pidetään nimiäiset, eli lasta ei kuitenkaan kasteta? Draama-arvonko vuoksi? Jää nimiäisiin jotain jännitettävää kun nimi ei ole selvillä?

Voisin pohtia asiaa ikuisesti enkä tiedä kuinka itse toimisin, jos lapsia saisin. Tällä hetkellä tuntuisi, että haluaisin kertoa nimen heti ja kutsua lasta sillä nimellä jo syntymästä saakka, mutta mielihän voi muuttua. Kuulen mielelläni kokemuksia niiltä joilla lapsia on, miksi nimi on kerrottu tai vastaavasti salattu. Onko kyseessä tapa vai harkittu asia? 

Oikein mukavaa elokuuta!

Sinkkuus ja lapsettomuus

Sanotaan, että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella. Se mitä ei ole, houkuttaa. Oma arki ei tunnu jännittävältä. 

Kun mietin mitä asioita halusin ja mistä haaveilin kun täytin 20, monta vuotta sitten, tajuan kuinka monta asiaa olen saavuttanut. Halusin käydä kouluja, halusin asua ulkomailla, halusin työskennellä viestinnän ja ihmisten parissa, halusin oman kodin ja auton, halusin nähdä maailmaa, halusin tavata paljon uusia ihmisiä maailman joka kolkasta. Kaikki nämä olen saavuttanut, vaikka maailmaa onkin vielä paljon näkemättä ja ihmisiä tapaamatta. Kaksi asiaa, joista haaveilin kuitenkin puuttuu. Mies ja lapset. Tai lapsi. 

Sen mitä olen saavuttanut, olen saavuttanut kovalla työllä, ja onnella. Olen ylpeä. Suorituskeskeisen ihmisen on kuitenkin vaikeaa hyväksyä, että joitakin asioita ei saa suorittamalla, eikä niiden toteutuminen ole kovasta työstä kiinni. 

Kuten aiemmasta tekstistä voi lukea, on miestä "metsästetty" ja asian eteen tehty töitä. Ryppyotsaisuuteen ei kuitenkaan ole varaa ja asia on otettava huumorilla, sillä muuten antaa itsestään väärän kuvan. On kuitenkin vaikeaa, kun muutamien viikkojen kirjoittelun jälkeen tapaa ihmisen, eikä suhdetta, tai yhteyttä, synny. Jokainen tulokseton tapaaminen on mielessä pieni epäonnistuminen, pieni askel taakse päin. Joka kerta mielessä käy, että taasko pitää aloittaa alusta?

En halua antaa kuvaa, että miehen "metsästys" on elämäni päätarkoitus. Se on asia joka menee sykleissä. Välillä on aktiivisempaa treffipuolella, välillä hiljaisempaa. Kuten yleensäkin elämässä. 

Mutta ne lapset. Vaikken ole vielä vanha, olen oman mielenterveyteni vuoksi joutunut käymään läpi prosessin, jonka tuloksena hyväksyn sen mahdollisuuden, vaikken siitä pidäkään, ettei minusta koskaan tule äitiä. Yksin en ehdoin tahdoin äitiyteen halua pyrkiä, ja jos miestä ei löydy, voi olla että tämä haave jää toteutumatta. Miehen löytyminenkään ei ole suora avain onneen, eihän lapsia hankita, ne saadaan. Olen yrittänyt uskotella itselleni, huonolla menestyksellä, että voin antaa kaiken sen rakkauden, joka on varattu lapsille, sisarusteni ja ystävieni lapsille, mutta totuus on, ettei se ole sama, vaikka pieniä veljen- ja siskonpoikiani pyyteettömästi rakastankin ja elämässäni on muitakin aivan ihania ja minulle rakkaita lapsia.

Muutamat ystäväni, jotka miehestä huolimatta, eivät lapsia vielä ole saaneet, vaikka ovat halunneet, tunnistavan tunteeni. Itse, olematta pateettinen, kuitenkin näen yhden suuren eron. He voivat käydä luopumisen prosessia läpi rakastamansa ihmisen kanssa. Minä käyn sitä yksin. Missään tapauksessa en halua sanoa, että heidän tuskansa tai tunteensa olisivat vähemmän tärkeitä tai aitoja kuin minun, mutta on yksinäistä olla lapseton sinkku, joka haluaisi olla parisuhteessa elävä äiti. 

Sanon usein, että 90% ajasta olen tyytyväinen elämääni, mutta taidan huijata itseäni ja ympäristöäni. Luulen, että luku on lähempänä 50-60%. Minua neuvotaan usein, että ihminen, jolla on hyvä itsetunto ja joka on sinut itsensä kanssa löytää itselleen miehen. On kuitenkin vaikea olla etsimättä itsestään vikoja jos treffikumppaneita on takana muutama kymmenen (ihan oikeasti) ja silti tuntuu ettei natsaa. Toki osan olen itse käännyttänyt, sillä en usko siihen, että minun tulee ottaa kuka vain, vaan uskon siihen, että ansaiten ihmisen, josta aidosti pidän ja josta välitän. On siis toki väärin sanoa, ettei ottajia olisi ollut, mutta hinta on ainakin toistaiseksi ollut liian suuri maksettavaksi. Muutamat miehet ovat saaneet sydämeni säteilemään, mutta heille olen ollut väärä. Siihen heillä on oikeus.

Yksinäisyyden tunnetta ja asian tärkeyttä korostaa ympärilläni oleva pariskuntien ja nuorten perheiden suuri joukko. Ystäväni ja perheeni ottavat tuon seuraavan askeleen ja minä koen jääväni rannalle ruikuttamaan. Pateettista, tiedän. On myös huomautettava, että läheisten kommentit siitä, kuinka minun pitää sinkkuudesta ja lapsettomuudesta nauttia loukkaavat, sillä vaikka he siitä välillä haaveilevatkin, he ovat saanet sen mitä minä haluan.

Mutta, nyt loppuu ruikuitus tällä erää. Deittisivustolle heittelemään verkkoja ja koukkuja ja muitakin kalastusveratuskuvia, josko kävisi se oikea kala kiinni. 

Ystävyyden määritelmä

Pysytään ihmissuhteissa. 

Minulla on ollut viimeiset 10 vuotta erittäin läheinen ystävä, jonka kanssa olen jakanut ilot, surut, murheet, turhautumiset, onnet, ja kaikki muutkin elämän tunteet ja tapahtumat. Hän on luottohenkilöni, ystäväni, tukeni ja turvani. Hän on mies. 

En pysty laskemaan kuinka monta kertaa tämä on aiheuttanut kulmien kohottamista niin nuorten, kuin vanhempienkin seurassa. Ystäväni on minulle erittäin rakas ja elämäni olisi paljon köyhempää ilman häntä, mutta hän on vain ystäväni. Jo periaatteessa inhoan tapaa, jolla suhteemme on "vain" ystävyyttä, sillä  minusta ystävyys on arvokasta ja todella tärkeää. Se, ettemme ole pari ei tarkoita, ettei suhteemme ole aito ja merkityksellinen. Ystäväni on minulle kuin isoveli, jota minulla ei ole (on kyllä kaksi ihanaa pikkuveljeä) ja tietää minusta paljon sellaista, jota kukaan muu ei tiedä. 

Olen kuullut useita kertoja toteamuksia "Koska te tajuatte, että teidän pitäisi olla pari?", tai "Ketä te luulette huijaavanne?". Emme huijaa ketään, emmekä tarvitse herättelyä parisuhteeseen, sillä tunnemme toisemme niin hyvin, ettei muu kuin ystävyys tulisi koskaan välillämme kysymykseen. Ihmiset, jotka odottavat meidän "heräävän todellisuuteen ja lopettavan teeskentelyn" vähättelevät suhdettamme ja sitä ystävyyttä, jota molemmat arvostamme ja pidämme tärkeänä. 

Alustuksen jälkeen siirrynkin siis asiaan. Mistä johtuu, etteivät hetero naiset ja miehet voi olla keskenään monien mielestä ystäviä vaan pakkaan on aina sekoitettava seksi ja parinmuodostus? Eivätkö eri sukupuolta olevat voi olla keskenään aidosti ystäviä? Samaa ei käsittääkseni kuitenkaan epäillä kahden lesbon tai homon ystävyyssuhteesta, korjatkaa jos olen väärässä. 

Olen äärimmäisen onnellisessa asemassa kun saan tukea ystävältä, jonka perspektiivi on usein erilainen arjen kysymyksiin, ystävän, joka aidosti innostuu kun kerron meneväni treffeille ja ystävän, joka kuulee pienimmästäkin äänenpainostani mitä tunnen. Monesta nämä ominaisuudet, tuota treffikohtaa lukuunottamatta, ovat hyvän kumppanin tuntomerkkejä ja näin toki onkin, mutta jos kuvailisin tätä suhdetta toiseen naiseen, saisin kommentteja siitä kuinka onnellinen saan olla näin ihanasta ystävästä. Kun paljastuu, että kyseessä on mies, alkavat kulmat kohoilla. Jopa läheiseni ovat vuosien saatossa epäilleet, että emme vaan uskalla "kokeilla" parisuhdetta, mutta kun molemmat varmasti tiedämme, ettei se ole vaihtoehto (asiasta on keskusteltu usein), emme halua kokeilla mitään minkä tiedämme varmuudella muuttavan ystävyyttämme ja suhdettamme. 

Kysynkin siis, onko jollain muulla vastaavia kokemuksia? Voivatko miehet ja naiset olla platoonisesti maailman parhaita ystäviä ja kuinka mahdollisten kumppaneiden tulisi siihen suhtautua? 

Nettideittailun ihmeitä

Kuten olen aiemmin sanonut, olen sinkku. Viime vuosina tunne siitä, että parisuhde olisi mukava lisä muuten jo mukavaan elämääni, on kasvanut. Siispä olen joutunut miettimään, mistä se mies löytyisi. 

Koska en ole baarissa roikkuvaa tyyppiä ja olen töissä toimistossa, jossa 95% työvoimasta on naisia, olen päätynyt kokeilemaan nettideittailua. Kokeiltu on useita sivustoja suomi24:stä match.com:iin. Olen viimeisen kahden vuoden aikana käynyt 10 eri ihmisen kanssa treffeillä. Luku ei ole huima, mutta kaiken muun elämässä tapahtuneen ohessa olen numeroon ihan tyytyväinen. Sitä "oikeaa" ei kuitenkaan ole löytynyt.

Olen kummastellut kovasti ihmisten asennetta nettideittailuun. Osan mielestä se on hienoa, osan mielestä vain epätoivoiset menevät nettiin hakemaan seuraa. Osa mieltää nettideittailun seksihakuiseksi senssitoiminnaksi. Tällä vuosituhannella en kuitenkaan tätä asennetta oikein ymmärrä. Jos jollakin on ehdotuksia missä uusia ihmisiä tapaa luontevasti, otan mielelläni palautetta vastaan.

Suurin ihmetyksen aihe on kuitenkin ollut markkinoilla olevien miesten "laatu". Naisissakin on varmasti kummajaisia, mutta en ole heidän kanssaan tehnyt lähempää tuttavuutta. Tässä muutamia asioita, joita haluaisin antaa neuvoksi niille, jotka nettideittaamaan lähtevät. Toimivat toki myös muissa ihmisten välisissä suhteissa. Nämä perustuvat omiin kokemuksiini.

Älä anele:

Mikään ei ole karmaisevampaa kuin lukea viestistä lauseita kuten ”kuulenkohan sinusta vielä” tai ”juoksetkohan nyt karkuun” kun olet kertonut itsestäsi perusasioita. Minusta se ainakin kuulostaa siltä, kuin tulossa olisi pahempaa, tai että et itse arvosta itseäsi. Missään viestissä, jossa tällainen lause on ollut, ei ole ollut mitään muuta hälyttävää!

Älä kysele mitä toinen haluaa tietää:

Älä jätä vastuuta informaation kulusta toiselle. Kysymällä, mitä toinen haluaa tietää, siirrät pallon eteenpäin ja sälytät kaiken vastuun toiselle. Kerro mieluummin itsestäsi asioita, jotka haluat toisen myös kertovan itsestään. ”Vapaa-ajallani käyn mielelläni elokuvissa (tai missä sitten ikinä käytkään). Entäs sinä?” on huomattavasti parempi avaus, kuin ”Mitä haluaisit tietää minusta?”. 

Älä kehuskele

Itsestään kertomisella ja itsekehulla on suuri ero. 

Älä mollaa/vähättele itseäsi

Jos et sinä pidä itsestäsi, miksi minä pitäisin? 

Älä puhu ex:stä

Nainen, tai ainakaan minä, ei halua kuulla sinun existäsi ellei sillä ole merkitystä jollekin suuremmalle tarinalle tai tapahtumalle (esim. lapset). Jos ex mainitaan, on hyvä muistaa, että meitä ei kiinnosta pikkuasiat emmekä todellakaan halua että vertaat meitä ex-puolisoosi. Kommentit kuten ”Pidät siis suklaasta, exäni ei pitänyt siitä lainkaan” eivät kuulu nettideittailuun saati sitten varsinaisille treffeille.

Älä kommentoi seuralaisesi ulkonäköä ellet sitten ole tosissasi ja positiivinen

Vitsin varjolla toisen ulkonäön kommentointi EI ole hauskaa. 

Älä valehtele

On helppoa ajatua suurentelemaan tai kaunistelemaan asioita tehdäkseen vaikutuksen, mutta niistä jää aina kiinni.

Älä pilaile seuralaisesi kustannuksella

Sarkasmi on hauskaa, mutta ei silloin jos sen kohteena on treffikumppanisi. 

Älä vastaa puhelimeen treffeillä

Se on epäkohteliasta ja antaa kuvan, ettei sinua kiinnosta. Jos tarkoituksesi on osoittaa, ettet ole kiinnostunut, sano se mielummin suoraan. 

Älä päätä treffejä kertomatta haluatko tavata uudelleen

Tai jos niin käy, ole yhteydessä pikimmiten ja kerro mitä mieltä olet.

Kuulen mielelläni muiden kokemuksista ja tunnelmista netti-, tai muusta deittailusta. Hauskaa viikonloppua!

Autoilun ihanuutta

Pääsin 31-vuoden ikään ennen kuin ostin oman auton. Harkitsin asiaa pitkään ja hartaasti, joskus suuremmalla innolla, toisinaan pienellä pelolla. Mitä kaikkea sitä auton omistamiseen kuuluukaan ja mitkä ovat kustannukset?

Toisaalta olen myös aina ollut sitä mieltä, että julkinen liikenne on pääkaupunkiseudulla järjestetty hienosti, eikä yksityisautoiluun ole syytä tai tarvetta; 10km työmatkan pääsee bussilla tai junalla. Tämä pitää edelleen paikkansa, mutta talvella minulla oli käytössä auto 3 viikkoa. Tänä aikana laskin, että säästin työmatkoissa aikaa 4-5 tuntia viikossa kun ei tarvinnut odotella bussia, olla töissä liian aikaisin aikataulujen vuoksi, myöhästyä töistä bussin, tai junan (!!) ollessa myöhässä sään tai jonkin muun vian vuoksi tai palella bussipysäkillä vaihtojen välissä. Hurahdin siis täysin. 

Useampi kuukausi meni kuitenkin asiaa pohtiessa kunnes viimein toukokuussa olin ystäväni luona vierailulla kaksi viikonloppua etelä-Ruotisissa. Hän, kyllästyttyään minun jahkaamiseeni ja tekosyihin miksi koeajolle ei ollut aikaa, raahasi kaverinsa kanssa minut 10 eri autoliikkeeseen koeajoille. Ajoin siis useamman auton kahden päivän aikana ja iltaisin istuimme kotona ja kävimme läpi netistä autojen hintoja Suomessa ja verailimme ajo-ominaisuuksia, moottoreita ja "herkkuja". Voittajaksi suoriutui hyvän hinta-laatu suhteensa ansioista SEAT Ibiza, jonka siis ostin viimein 25.5.2012. 

Nyt kuukauden autonomistamisen jälkeen voin sanoa olevani erittäin tyytyväinen. Ihan uusi auto on toki jo sinänsä ihana, mutta elämänlaatuni on parantunut selvästi, likkumiseen liittyen. Hyvänä esimerkkinä on nyt lomalla ollut sukumme mökki Kymenlaaksossa. Aiemmin, jos mökille (jonne ei ole julkista liikennettä) halusin, piti se aikataulusta sopia jonkun autollisen henkilön kanssa tai saada jostain auto lainaksi. En voinut siis tulla ja mennä kuten halusin. Nyt tätä ongelmaa ei ole, joten päätin perjantaina aamulla lähteä mökille, yksin, ja palasin kun alkoi sataa, suunniteltua aiemmin, eli jo lauantaina. 

Kaikki ei kuitenkaan ole auvoisen ihanaa auton kanssa. Polttoaine maksaa maltaita, omatuntoa soimaa, jos ajelen ns. turhia ajoja autollani ja muut liikenteessä liikkujat, eivät aina osaa autojaan hallita (minähän toki olen ekspertti). Yksi suuri ihmetys minulle on ollut kauppakeskusten parkkihallit, joissa tuntuu olevan villinlännen säännöt, eli ei sääntöjä tai ainakaan huomaavaisuutta. Jos laitan peruutusvalot päälle, voi varmaankin olettaa minun olevan aikeissa poistua parkkiruudustani. Autoni on suhteellisen pieni ja nykyään yleisten katumaastureiden ja cross-over autojen välistä on välillä todella vaikea nähdä onko käytävällä autoa, ennen kuin oma auto on jo puoliksi ruudusta ulkona. Kanssa-autoilijat (ja jalankulkijat) eivät tätä tunnu ymmärtävän vaan tunkevat usein autonsa, tai itsensä, autoni taakse aiheuttaen vaaratilanteita, lähinnä itselleen. Mikä siinä on, ettei voida nostaa jalkaa kaasulta tai hidastaa hieman kulkuaan, kun huomaa auton peruuttavan?

Tänään suunnistan takaisin Kymenlaaksoon käytyäni ensin Varsinais-Suomessa. Tällä kertaa tosin kimppakyydillä, sillä kun voi säästää luontoa, näin tehdään. Oikein rauhallista juhannusta ja turvallista matkaa niille, jotka tien päälle aikovat!

Sanojen inflaatio

Eiliseen liittyen, jatketaan kielen parissa. Eilen mietin lapsille puhumista, tänään ajattelin avata hieman teoriaa, jonka olen "kehittänyt" kielen inflaatiosta. 

Kaikki tiedämme mitä inflaatio on, talouselämässä. Tähän liittyen olen ruvennut ajattelemaan sanojen merkitystä ja painoarvoa puhujasta riippuen. Jotkut sanat tuntuvat saavan uusia ulottuvuuksia ja menettävän merkitystään arkikäytössä. Eniten olen ilmiötä huomannut sairauksiin liittyen. Joka toinen potee migreeniä tai on syksyllä masentunut. Monella on myös vatsataudin yllättäessä ruokamyrkytys, tai nuhan aikaan influenssa tai keuhkokuume. Toki samaa teoriaa voi käyttää muissakin yhteyksissä. Draamaa haetaan käyttämällä sanoja, jotka tuovat lisäarvoa tai kinnostavuutta tavallisiin ja arkipäiväisiin asioihin. Lähtökohtaisesti on siis kyse liioittelusta.

Sairauksien osalta kyse on kuitenkin myös toisten sairauksien vähättelystä. Itse poden suhteellisen rankkaa ja usein esiintyvää täysin lamauttavaa migreeniä. En lähde tämän tarkemmin oireitani erottelemaan, sillä tekstin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus. On kuitenkin raivostuttavaa, että usein kun sairauteni tulee ilmi jossain yhteydessä, sanoo keskustelukumppani myös kärsivänsä migreenistä. Lisäkysymysten jälkeen, vaikken lääkäri olekaan, käy usein kuitenkin ilmi, että kyseessä on aivan tavallinen päänsärky, joka menee ohi sillä tavallisella Buranalla. En toki sano, etteivät migreenit voi mennä ohi ihan tavallisilla tulehduskipulääkkeillä, mutta monille migreeniä sairastavalle eivät käsikauppalääkkeet riitä, vaan niitä varten on saatava isohko arsenaali lääkkeitä, jotka uusitaan muutaman vuoden välein. Itselläni on käytössä kohtauslääkityksenä 6 pillerin koktaili. Migreeniin liittyy myös usein pahoinvointia, muita neurologisia oireita kivun lisäksi, sekä paljon muuta. Pahimmillaan se tekee ihmisestä useammaksi päiväksi työkyvyttömän. Lisää migreenin kliinisestä määritelmästä ja oireista täältä. 

Olen myös keskustellut useammankin kerran ihmisten kanssa, jotka sairastavat masennusta. Heillä on siis todettu ja diagnosoitu eriasteinen masennus. Menemättä tarkemmin siihen, millainen stigma on vielä nykyäänkin mielen sairauksilla, kun verrataan ns. fyysisiin sairauksiin, on huomautettava, että masennus on sairaus. Se, että poikaystävä on sanonut rumasti tai ettei töissä saakaan ihan juuri sellaisia tehtäviä kun haluaisi, ei suurimmassa osassa ihmisiä aiheuta kliinistä masennusta, vaan alakuloa, surua, ja muita, toki kovin ikäviä, negatiivisia tunteita. Ne kuitenkin menevät ohi. Ne eivät syö ihmistä ja pahimmassa tapauksessa vaadi lääke- tai jopa laitoshoitoa. Itse en masennusta sairasta, joten en asiaa ala enempää ruotia kun kokemusta ei ole. Lisätietoja masennuksesta ja sen hoidosta täältä.

Useimmiten ihminen joka sairastaa jotakin sairautta kroonisesti, eli kyse ei ole muutaman päivän nuhakuumeesta tai lihaksen venähdyksestä, loukkaantuu tai ainakin pahastuu jos ihmiset joilla kyseistä sairautta ei ole, väittävät näin olevan. On turhauttavaa, että ihmiset sanovat sairastavansa migreeniä ja ovat muutaman tunnin kuluttua esimerkiksi juhlimassa tai baarissa. Useimmille meistä migreeniä sairastavista, se on mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. On myös muistettava, että kun esimerkiksi työyhteisössä on useampi henkilö, jotka "sairastavat" migreeniä, joka menee Buranalla ohi, ne jotka eivät ole yhtä "onnekkaita" saattavat saada laiskan leiman joutuessaan olemaan sairaslomalla migreenin vuoksi. Oikeaa sairautta ei siis oteta tosissaan termin kärsittyä inflaatiosta. Itse olen kokenut myös tämän, onneksi nykyisessä työpaikassani sairauteeni on suhtauduttu empatialla ja tuella.

Olen ajatellut, että liioittelijoiden motiivina on useimmiten huomiohakuisuus ja dramaattisuus, mutta enpä voi varmaksi sanoa, kun en ole vastaavassa ollut mukana. Omissa oikeissa oireissa on ihan tarpeeksi draamaa, useampaankin elämään. On syy mikä tahansa, väitän kuitenkin, että kukaan termejä "väärin" käyttävistä ei ajattele, koska ei oikeasti tiedä, kuinka rankoista sairauksista on kyse, joten omien oireiden liioittelussa ei nähdä mitään väärää.

Onko joitain muita sairauksia tai termejä, jotka ovat kokeneet inflaation?  Herättävätkö kokemukseni ajatuksia? 

Suuntaan huomenna Kymenlaaksoon mökille, joten palataan asiaan ensi viikolla. Oikein mukavaa viikonloppua!

Vauvat ja kolmas persoona

Lähipiirissäni tupsahtaa vauvoja maailmaan kuin sieniä sateella. Näin lapsettomalle se on sekä antoisaa, että joskus myös rankkaa. Tästä lisää tuonnempana.

Vauvoja ja heidän vanhempiaan vuosien aikana seuranneena, olen todennut, että usein vauvoille puhutaan kolmannessa persoonassa. "Äiti vaihtaa vaipan", "mommy loves you" tai "vad ska mamma sjunga?". Toimii siis ainakin kolmella kielellä, eikä rajoitu vain äiteihin. Mummit, kummit, kaverit, sedät ja tädit tuntuvat lähes poikkeuksetta puhuvan lapselle itsestään kolmannessa persoonassa. Harvoin kuulee aikuisen sanovan vauvalle "minä autan". 

Käytämme myös usein vauvojen kanssa kysymystä toteamuksen sijaan, aivan kuin lapsella olisi jotain valinnan varaa muutaman kuukauden ikäisenä. On varmaankin retorinen kysymys, jos lapselle sanoo "laitetaanko pipo päähän, laitetaanko?" tai "hytkytetäänkö vähän?". Lapsi ei osaa vastata, eikä varmastikaan vielä ymmärrä kysymystä, miksi siis emme vain sano "laitetaan tämä pipo päähän" tai "hytkytän (ei siis täti hytkyttää) vähän". Mutta keskitytäänpä nyt tuohon kolmanteen persoonaan! 

Antropologiaa aikanaan opiskelleelle syntyy aivojen sopukkaan kysymys, miksi näin? Sama trendi toistuu kokemukseni mukaan Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, kielestä ja sukupuolesta riippumatta. Mikä meidät ohjeilmoi puhumaan lapselle (tai ainakin vauvalle) itsestämme kuin emme olisi paikalla? Onko helpompi "lässyttää" lapselle äiti/isi/täti/mummo/*nimi* sitä tai tätä kuin sanoa rehellisesti minä? Mistä me opimme tämän hullunkurisen käytösmallin?

Samaan syssyyn voi kysyä, koska tämä loppuu? Lähipiirissäni on muutamakin äiti, jotka puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa myös kouluikäisille lapsilleen tyyliin "äiti tulee pian kotiin" tai "soita äidille kun olet valmis". On kuitenkin huomattava, että oman kokemukseni mukaan suurin osa lopettaa tämän viimeistään lapsen mennessä kouluun. Siitäkin voi kysyä, miksi? Mikä normi antaa meille aihetta ajatella, että ei olekaan enää hyväksyttävä, tai oikein, puhua itsestään kolmannessa persoonassa lapselle. Katoaako tämä tapa samalla kun lopetamme ns. baby talkin käytön vai onko näillä mitään yhteyttä? Ja koska on aika lopettaa "lässyttäminen" ja puhua normaalia suomea/ruotsia/englantia?

Käytän esimerkkinä paljon äitiä, sillä olen kokenut, että äiti "syyllistyy" tähän käytösmalliin useimmin, varmaankin ihan käytännön syistä. Äiti on kuitenkin yhteiskunnassamme se, joka ainakin alkuun eniten lapsen kanssa viettää aikaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettemme me muut tekisi samaa. Siispä tarkoitus ei ole arvostella ketään, itsekin viimeksi eilen syyllistyin tähän pitäessäni sylissäni ystäväni aivan käsittämättömän suloista, vielä nimetöntä, pikkuneitiä, vaan miettiä miksi. 

Haastan meidät kaikki kokeilemaan seuraavalla kerralla kun vietämme aikaa lapsen, oman tai lainatun, kanssa ettemme puhu itsestämme kolmannessa persoonassa vaan sanomme minä, kun viittaamme itseemme. Voin kertoa, ettei se ole aina helppoa, niin syvässä tämä malli meissä, tai ainakin minussa, istuu. Emme myöskään läheskään aina tiedosta tekevämme tätä, ennen kuin oikeasti pysähdymme asiaa ajattelemaan.

Kuikka lopettaa nyt kirjoittamisen! 

Ajatuksia?

Nyt se alkaa!

Olen jo pitkään miettinyt blogin aloittamista ja nyt sain vihdoin siihen sykäyksen. Muutaman ystäväni vannovat bloggauksen nimeen ja itsekin olen sitä harrastanut kun asuin ulkomailla. Suomeen paluun jälkeen bloggaaminen kuitenkin jäi opiskelu- ja työkiireiden vuoksi, mutta nyt alkaa tahti hieman rauhoittua, joten pätin ottaa härkää sarvista ja katsoa, miten tämä sujuu.

Näin alkuun on hyvä sanoa, että kaikki mitä blogiini kirjoitan, perustuu omiin mielipiteisiini, ellen toisin mainitse. Tarkoitus on tarkastella elämää, yhteiskuntaa, kulttuuria, ihmissuhteita ja monia muita aiheita omaan kokemukseeni perustuen. Otan mielelläni palautetta vastaan, jos jokin kirjoitus aiheuttaa ihmetystä, kummastusta, vastalauseita, iloa, surua, vihaa tai riemua. Kaikki kuvat ovat myös omiani, ellen toisin ilmoita.

On myös ehkä hyvä kertoa hieman kuka olen. Näppistä täällä naputtelee kolmikymppinen sinkku, viestinnän ammattilainen, joka ensi viikolla nappaa pitkästä opiskelijaurasta palkinnoksi FM-tittelin. Töissä olen suuressa kansainvälisessä kaupanalan yrityksessä, jossa vastaan omalta osaltani asiakaspalvelun viestinnän laadusta ja teknisestä toteutuksesta. Asustan Espoossa yksin, ilman lemmikkejä ja vietän mahdollisimman paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa. Urheilen ja yritän pudottaa painoani (siitä varmasti lisää jatkossa), jojoilu on tosin äärimmmisen tuttua.

Koska olen kiireinen, en lupaa päivitellä blogia joka päivä, mutta aina kun siltä tuntuu! Tervetuloa siis lukemaan!