Tunteet solmussa

Aiemmat kirjoitukset ovat herättäneet keskustelua, tosin ei täällä blogissa niinkään vaan teekupposten äärellä, kävelyllä, automatkoilla ja puhelimessa ihmisten kanssa, jotka blogiani lukevat. Pääosin palaute on ollut positiivista ja pohdiskelevaa, jota toivoinkin. Tänään haluan kirjoittaa tunteista. Ajatus ei suinkaan ollut, kun blogin kirjoittamiseen ryhdyin, että aiheet olisivat näin raskaita, mutta kaipa sitä kirjoittaa siitä mikä on mielessä.

Tunteita on meillä kaikilla, positiivisia, negatiivisia, polttavia, palavia. Tunne on aito sille, joka sen tuntee ja sen voimakkuutta voidaan mitata vain ihmisen sisällä. Sitä ei voi kukaan muu arvottaa eikä mitata. Josta päästäänkin aiheeseen. Jokainen meistä on salannut tunteitaan. Jokainen on kokenut, ettei tunnetta oteta tosissaan. Jokainen on turhautunut joskus siihen, ettei toinen ymmärrä miltä juuri minusta juuri silloin tuntuu. Tai ainakin näin haluan uskoa, sillä minusta tältä tuntuu hyvin usein.

Tunteet ovat aina suhteellisia. Joku kokee epätoivoa kun suosikkijoukkue häviää mestaruusottelun. Joku itkee vain kuoleman kohdatessaan, jos silloinkaan. Joku nauraa pienimmästäkin, toista ei naurata edes maailmankuulu koomikko. Onko toisen ääripään tunteet siis vähemmän merkityksellisiä kuin toisen ja mittaako tunteen laatua tai määrä sen osoittamisen tapa vai sisäinen mittari?

Itse olen joutunut viime aikoina miettimään kuinka näkyviä tunteenosoituksia tai tunteiden kohtaamisen välttämistä tulisi käsitellä. Itse olen ihminen, josta näkyy päälle sekä hyvässä, että pahassa miltä tuntuu, vaikka vanhemmiten olenkin oppinut paremmin ja paremmin peittelemään reaktioitani, vaikka sisällä kuohuu. Toisaalta tunnen monia ihmisiä, joille tunteiden osoittaminen on suurtakin suurempi tabu ja kaikki haudataan, ja tunteita vältellään loppuun saakka. Ihmissuhteita kariutuu, koska tunteita ei käsitellä. Samaan aikaan suhteita kariutuu toisaalla koska tunteiden ilmaisut kolahtavat toisiinsa niin kovaa, että räjähdyksiltä ei voidan välttyä.

Onko siis minulla oikeus tuntea ja se ilmaista? Väitän että on. Onko toisella oikeus tuntea ja pitää se itsellään? Jälleen vastaus on kyllä. Mutta mitä tapahtuu kun kaksi ihmistä käsittelee tunteitaan näin erilailla ja samaan aikaan yrittävät selvittää yhteisiä välejään ja suhdettaan? Itse näen kaksi vaihtoehtoa. Joko toinen taipuu toisen tapaan ja hyväksyy itselle epämieluisan tavan käsitellä tuneteita, tai jättää käsittelemättä, tai suhde kariutuu.

Ihmissuhteiden tulisi aina olla kahden kauppa ja liikenteen sujua molempiin suuntiin. Jos kuitenkin toinen hukutetaan toisen tunteisiin, tai vaihtoehtoisesti tunteita ei käsitellä, voi tuloksena olla solmu, joka ei koskaan aukea. Kenen oikeuksia siis tallotaan, kuka antaa periksi, kuka myöntyy toisen tapaan? Ja joutuuko silloin kieltämään omat tunteensa?

Teksti ei ole ehkä aivan valmis kirjoitus vaan lähinnä ajatusten virtaa ja pohdintaa. Pohtikaa kanssani!

Status

Heips!

Huomasin kauhukseni, että viimeisestä kirjoituksesta on on jo aikaa melkein puoli vuotta. Mihin aika on mennyt. Nyt lupaan ryhdistäytyä ja kirjoittaa useammin, kirjoittaminen on kuitenkin minulle terapiaa.

Viime päivinä olen miettinyt paljon statusta ja sen tavoittelua. Olen huomannut, että nyky-yhteiskunnan suorittamispaineen alla ihmiset keräävät statusta ilman substanssia. Eli statusta statuksen vuoksi. Kärjistäen, tuntuu olevan ihan sama miten Audi kulkee kunhan se on Audi. Esimieheksi tai johtajaksi halutaan, koska se kuulostaa hyvältä, ei siksi mitä työ sisältää tai mitä työssä voi saada aikaan. Vapaaehtoistyötä tehdää sen vuoksi, että se näyttää hyvältä ansioluettelossa, ei siksi, että haluttaisiin oikeasti auttaa. 

Esimerkkejä on monia ja olenkin miettinyt, miksi stausta niin kovasti tavoitellaan? Haetaanko tällä jotain olemisen tarkoitusta, elämän sisältöä? Mutta jos näin on, miksi status on täkeämpi kuin substanssi? Onko kyse huonosta itsetunnosta, jota yritetään pönkittää statuksella? Koska ajan Audilla ja olen johtaja olen parempi, suositumpi, arvostetumpi kuin se joka on kaupan kassa ja ajaa Toyotalla? Siis, en ole johtaja, enkä aja Audilla, esimerkki on keksitty!

Samaan aikaan yhteiskunnassa on nousemassa uusi trendi, jonka ajatus on olla mahdollisimman trenditön ja anonyymi. Tehdään jotain hanttihommaa, jotta saadaan pakolliset laskut maksettua ja haukutaan herroja jotka ajelevat Mersuillaan. Tai kun tarkemmin ajattelen, tämähän on ikuinen mielentila Suomessa. Ei parane työläisen herrojen seurassa liikkua.

Minusta status on jotain joka koostuu monesta eri osa-alueesta ja arvoista. Jos saisin valita, statukseni olisi ammattilainen, joka välittää sekä työstään, että ympäristöstään ja joka antaa muille tilaa elää omaa elämäänsä. En kaipaa Audia, en hienoa titteliä vain tittelin takia, en rikasta miestä. Ajan tyytyväisenä Seatilla, titteli on mutta se ei ole tärkeä ja vaivaannun sen liiasta käytöstä,. Mies olisi kiva, mutta en katso lompakkoa valinnan yhteydessä.

Elämässä on niin paljon asioita, joita tavoitella. Yksi niistä ei suinkaan ole status, tärkeintä on olla onnellinen ja rohkenen väittää, ettei status tai sen puoleen rahakaan, tee ketään onnelliseksi. 

Kuten ennenkin, kaikki kommentit ovat tervetulleita!