Muodin mukana

Loistavaa lokakuun viimeistä. On halloweenin aika ja vaikka tämä pyhä tai juhla vasta rantautuukin oikein toden teolla Suomeen on varmasti noitia ja muita otuksia liikkeellä ensi yönä. Juhlaan puheudutaan toki tapahtumaan sopivasti ja hurjasti, mutta arkena vastaava ei käy. 

Viime aikoina olen huomannut useamman kerran ihmettelevän mitä kanssaihmiset pukevat päälleen. Alla siis lista "muodeista", jotka ovat hämmästyttäneet. Jokainen toki pukeutuu kuinka tahtoo, mutta nämä seuraavat asiat häiritsevät minun esteettistä silmääni.

1. Legginsien käyttö kuin ne olisivat housut. 

Mikä siinä on, että naiset, riippumatta koosta, tunkevat itsensä näihin legginseihin ja sitten puhevat päälleen paidan, joka ei peitä takamusta. Legginsit eivät ole housut! Itsekin pidän toki legginsseistä ja niitä myös käytän, mutta silloin on yläosan yletyttävä ainakin puoleen reiteen.

2. Lasten pukeminen pikkuaikuisiksi. 

Lapset olkoon lapsia. Pienellä tytöllä ei varmaankaan tarvitse olla korkokenkiä tai tekonahkaista miniä? Onko alakouluikäisellä oltava juhlissa meikkiä? Näitä kaikkia ilmiöitä olen todistanut, enkä ymmärrä niiden syytä. Lapsella saa toki olla juhlavaatteet, mutta jos saman asun voisi nähdä ALE pubin jonossa lauantai aamuna klo 2, se ei varmastikaan ole lapsen iälle sopivaa. Minusta englannin termi age appropriate on äärimmäisen osuva. Jokainen, lapsi tai aikuinen, pukeutukoon (tai puettakoon) ikänsä mukaisesti. Tähän voidaan liittää mediassakin vellonut lasten prinsessa-polemiikki saati sitten maailmalla riehuvat lasten missikisat. En lähde asiasta enempää paasaamaan, mutta voihan nenä!

3. Teinien orjallinen "muodin" seuraaminen, jonka johdosta näyttävät lähinnä lapsiprostituoiduilta.

Annan esimerkin. Suomalaisen kauppakeskuksen käytävällä kesällä 2012. Kaksi alle rippukouluikäistä tyttöä. Päällä micro-shortsit ja verkkopaidat, jonka alla vain rintaliivit. Näiden kahden osion väliin jää vielä hieman lapsen pyöreää mahaa (siis olivat oikein sopusuhtaisia tyttöjä) vilkkumaan. Meikkiä oli enemmän kuin Anttilan kosmetiikkaosastolla ja puheet sen mukaiset (kirosanoja enemmän kuin asiasisältöä). Ihmettelin mielessäni, miten vanhemmat päästävät lapset, sillä lapsia hekin olivat, ulos noissa vaatteissa, mutta voihan olla, että vanhemmat eivät tienneet. Voidaan kysyä miksi eivät?

4. Perinteiset sukat ja sandalit sekä vyölaukkumiehet, ja -naiset.

Kyllä, tätä "muotia" näkee molemmilla. I rest my case. 

En itsekään ole mikään maailman trendikkäin pukeutuja ja joskus varmasti teen virheitä. Tässä kuitenkin ajatuksia. Tuleeko lukijoille mieleen "muoteja", jotka ärsyttävät tai kummastuttavat?

Voihan byrokratia sentään

Juuri eilen kirjoittelin siitä, miten tartun tuumasta toimeen ja kuinka minua usein ohjaa tehokas asiallisuus tunteen sijaan. Tänään ajattelin ihan rehellisesti purnata maamme ihka ihanasta byrokratista. Annanpa esimerkin:

Olen syksyllä 2010 saanut päätöksen opintotuesta ja opintolainan valtiontakauksesta aloittaessani maisterivaiheen opinnot Helsingin yliopistossa. Ensimmäisen vuoden nostinkin opintotukea, mutta toisena vuonna tein niin paljon jo töitä, että tuen nostaminen ei tullut kysymykseen. Senttiäkään en opintolainaa ottanut. 

Sainpas siis tänään seuraavan kirjeen (tässä otteita) Kelasta:

PÄÄTÖSEHDOTUS OIKEUDESTA OPINTOLAINAVÄHENNYKSEEN

Teillä ei ole oikeutta verotuksen opintolainavähennykseen lainamääränne perusteella. Oikeutenne opintolainavähenyseen on kuitenkin käytetty suorittamanne tutkinnon perusteella. Opintolainavähennyksen voi saada vain ensimmäiseksi suoritetusta vähennykseen oikeuttavasta korkeakoulututkinnosta. Opintolainavähennystä ei voida myöntää enää muiden tutkintojen perusteella. Oikeus opintolainavähennykseen on tutkittu opintolukilain nojalla ilman hakemusta. ...  Olette suorittanut opintolainavähennykseen oikeuttavan korkeakoulutuntkinnon vähennykseen oikeuttavassa ajassa. ... Oikeutta opintolainavähennykseen ei voida myöntää, koska huomioon otettava opintolainanne määr (0 euroa) ei ylitä 2500 euroa.

Että siis mitä? En ole nostanut opintolainaa tai hakenut vähennystä eikä opintolainani määrä ylitä 2500 euroa, joten en voi saada sen oikeuttavaa opintolainavähennystä vaikka olenkin suorittanut tutkintoni vähennykseen oikeuttavassa ajassa. Tämä piti ilmoittaa kaksipaperisella (molemmat puolet täynnä tekstiä) kirjeellä minulle. No hups, enpä edes tiennyt moisesta vähennyksestä, olisin varmasti luullut sen saavani hakematta.. Onneksi kirje pelasti väärinkäsitykseltä. 

Anteeksi runsastakin runsaampi ironia tekstissäni. Se kumpuaa ehkä siitä, kun sain samana päivänä elokuun alussa kaksi kirjettä, jossa ensimmäisessä ilmoitettiin, että minulle on jälleen hakematta myönnetty opintotuki ja opintolainan takaus, ja seuraavassa, että opintotuki ja takaus on peruttu valmistumisesta johtuen. Ja taas oli puita kuollut kun nämä asiat jälleen paperikirjeellä useampisivuisena minulle ilmoitettiin. En ole mikään kovin aktiivinen ympäristöaktivisti, mutta oikeastiko tähän pitää kuluttaa paperia saati sitten jonkun byrokraatin aikaa? Varmastikin kirjeet lähtevät aika automaattisesti, mutta silti. Jonkin koneisto näitäkin tekee ja jos ei muuta, se varmasti käyttää sähköä ja ainakin tuota paperia. 

Ja anna mun kaikki kestää, tuota kapulakieltä! Asiaahaan ei voi sanoa suomeksi!

Olen purnannut! :)

Suomalainen sisu

Viime aikoina olen miettinyt pärjäämistä ja suomalaista sisua. Sisuhan määritellään seuraavasti:

Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä. Käsitys, että suomalaiset ovat pitkälti luonnon­olojen vuoksi sisukkaampia kuin useimmat muut kansat, tuli laajalti tunnetuksi 1900-luvun alku­vuosi­kymmeninä, mihin vaikutti erityisesti suomalaisten kestävyys­­juoksijoiden suuri menestys olympialaisissa ja muissa kansainvälisissä urheilu­kilpailuissa. Entistäkin tunnetummaksi käsite suomalainen sisu tuli sittemmin talvisodan aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat selittivät, että sana sisu kuvasi parhaiten Suomea. New York Times-lehti kirjoitti sisusta: "sisu-sana oli ihmeellisin heidän sanoistaan". (lähde wikipedia) 

Sisukkuus on siis suomalaista ja suomalaisen on näin ollen oltava sitkeä ja hellittämätön, sinnikäs ja lannistumaton. On pärjättävä, osattava ja vaiettava. Ylpeys on heikkous ja vaikeuksista ei saa puhua, sillä valittaminen on turhaa. Näin kärjistettynä.

Joskus kuitenkin itse mietin, että onkohan tämä aina hyvä asia. Itsensä likoon laittaminen, ei vain fyysisesti, mutta etenkin henkisesti ja haavoittuvuuden näyttäminen on usein tapa saada yhteys toiseen ihmiseen. Suomalaisessa kulttuurissa asia ja fakta menee ensin, tunne tulee yleensä perässä ja ne joilla tunne johtaa toimintaa, koetaan pehmoiksi ja joskus jopa saamattomiksi. 

Itse olen äärimmäisen asiaorientoitunut ja yleensä analysoin asiat hyvinkin tarkasti. Samalla olen nopea toimimaan ja viemään asioita eteenpäin, joskus kuitenkin unohtaen asiaan liittyvät ihmiset ja tunteet. Näiden välille olen yrittänyt viimeaikoina saada tasapainoa, aina siinä onnistumatta. Olen yrittänyt oppia myöntämään avoimesti kun olen väärässä ja toisaalta myös avautumaan tunnetasolla vaikeistakin asioista. Olen avannut oven tunteellisemmalle puolelleni. Samalla olen joutunut katsomaan peiliin ja toteamaan, etten aina pidä näkemästäni. Toisaalta olen myös joutunut hyväksymään sen, että ulkoinen muutos ei kuitenkaan ole varaukseton avain onneen vaan ihminen on psyykkis-fyysinen kokonaisuus. Jokaisen palasen pitää olla kohdallaan, muuten kokonaiskuvaa ei muodostu.

Kerroin taannoin projektistani, jossa tarjoitus oli nyt syksyllä pystyä juoksemaan 10km. No, se projektihan ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja tällä hetkellä uusi tavoite on osallistua naisten kympille toukokuussa. Ensin ajattelin, etteihän epäonnistumisesta kehta kertoa, mutta sitten tajusin, että elämässäkin tulee ylämäkiä ja alamäkiä. Tässä projektissa alku on ollut yhtä ylämäkeä, mutta josko kohta päästäisiin huipulle ja loppu olisi helpompi. Sisukkaasti jatkan matkaa, vaikka onkin vaikea myöntää, ettei asetettu tavoite toteutunutkaan. Olisin myös voinut sisukkaasti päästä tavoitteeseen samalla kuitenkin vaarantaen terveyden, joten on ollut pakko hyväksyä oma rajallisuutensa. 

Henkisellä tasolla olen myös oppinut nojautumaan ystäviini ja myöntämään kun ei mene ihan niin hyvin kuin haluaisin. Olen uskaltanut myöntää, etten aina pärjää, tai edes halua pärjätä, yksin. Prosessissa olen myös huomannut kuinka moni ihminen minusta välittää ja kuinka pyyteettömästi saan tukea kun sitä kaipaan. 

Sisu on siis oikein hyvä asia, mutta itse veisin sen hieman pidemmälle ja toteaisin, että vaatii myös sisua uskaltaa olla väärässä, myöntää tarvitsevansa apua ja kaivata muiden ihmisten tukea. Heikkoutta tai sisuttomuutta ei ole olla epätäydellinen, sitä on teeskennellä olevansa täydellinen.