Ystävyyden määritelmä

Pysytään ihmissuhteissa. 

Minulla on ollut viimeiset 10 vuotta erittäin läheinen ystävä, jonka kanssa olen jakanut ilot, surut, murheet, turhautumiset, onnet, ja kaikki muutkin elämän tunteet ja tapahtumat. Hän on luottohenkilöni, ystäväni, tukeni ja turvani. Hän on mies. 

En pysty laskemaan kuinka monta kertaa tämä on aiheuttanut kulmien kohottamista niin nuorten, kuin vanhempienkin seurassa. Ystäväni on minulle erittäin rakas ja elämäni olisi paljon köyhempää ilman häntä, mutta hän on vain ystäväni. Jo periaatteessa inhoan tapaa, jolla suhteemme on "vain" ystävyyttä, sillä  minusta ystävyys on arvokasta ja todella tärkeää. Se, ettemme ole pari ei tarkoita, ettei suhteemme ole aito ja merkityksellinen. Ystäväni on minulle kuin isoveli, jota minulla ei ole (on kyllä kaksi ihanaa pikkuveljeä) ja tietää minusta paljon sellaista, jota kukaan muu ei tiedä. 

Olen kuullut useita kertoja toteamuksia "Koska te tajuatte, että teidän pitäisi olla pari?", tai "Ketä te luulette huijaavanne?". Emme huijaa ketään, emmekä tarvitse herättelyä parisuhteeseen, sillä tunnemme toisemme niin hyvin, ettei muu kuin ystävyys tulisi koskaan välillämme kysymykseen. Ihmiset, jotka odottavat meidän "heräävän todellisuuteen ja lopettavan teeskentelyn" vähättelevät suhdettamme ja sitä ystävyyttä, jota molemmat arvostamme ja pidämme tärkeänä. 

Alustuksen jälkeen siirrynkin siis asiaan. Mistä johtuu, etteivät hetero naiset ja miehet voi olla keskenään monien mielestä ystäviä vaan pakkaan on aina sekoitettava seksi ja parinmuodostus? Eivätkö eri sukupuolta olevat voi olla keskenään aidosti ystäviä? Samaa ei käsittääkseni kuitenkaan epäillä kahden lesbon tai homon ystävyyssuhteesta, korjatkaa jos olen väärässä. 

Olen äärimmäisen onnellisessa asemassa kun saan tukea ystävältä, jonka perspektiivi on usein erilainen arjen kysymyksiin, ystävän, joka aidosti innostuu kun kerron meneväni treffeille ja ystävän, joka kuulee pienimmästäkin äänenpainostani mitä tunnen. Monesta nämä ominaisuudet, tuota treffikohtaa lukuunottamatta, ovat hyvän kumppanin tuntomerkkejä ja näin toki onkin, mutta jos kuvailisin tätä suhdetta toiseen naiseen, saisin kommentteja siitä kuinka onnellinen saan olla näin ihanasta ystävästä. Kun paljastuu, että kyseessä on mies, alkavat kulmat kohoilla. Jopa läheiseni ovat vuosien saatossa epäilleet, että emme vaan uskalla "kokeilla" parisuhdetta, mutta kun molemmat varmasti tiedämme, ettei se ole vaihtoehto (asiasta on keskusteltu usein), emme halua kokeilla mitään minkä tiedämme varmuudella muuttavan ystävyyttämme ja suhdettamme. 

Kysynkin siis, onko jollain muulla vastaavia kokemuksia? Voivatko miehet ja naiset olla platoonisesti maailman parhaita ystäviä ja kuinka mahdollisten kumppaneiden tulisi siihen suhtautua? 

Nettideittailun ihmeitä

Kuten olen aiemmin sanonut, olen sinkku. Viime vuosina tunne siitä, että parisuhde olisi mukava lisä muuten jo mukavaan elämääni, on kasvanut. Siispä olen joutunut miettimään, mistä se mies löytyisi. 

Koska en ole baarissa roikkuvaa tyyppiä ja olen töissä toimistossa, jossa 95% työvoimasta on naisia, olen päätynyt kokeilemaan nettideittailua. Kokeiltu on useita sivustoja suomi24:stä match.com:iin. Olen viimeisen kahden vuoden aikana käynyt 10 eri ihmisen kanssa treffeillä. Luku ei ole huima, mutta kaiken muun elämässä tapahtuneen ohessa olen numeroon ihan tyytyväinen. Sitä "oikeaa" ei kuitenkaan ole löytynyt.

Olen kummastellut kovasti ihmisten asennetta nettideittailuun. Osan mielestä se on hienoa, osan mielestä vain epätoivoiset menevät nettiin hakemaan seuraa. Osa mieltää nettideittailun seksihakuiseksi senssitoiminnaksi. Tällä vuosituhannella en kuitenkaan tätä asennetta oikein ymmärrä. Jos jollakin on ehdotuksia missä uusia ihmisiä tapaa luontevasti, otan mielelläni palautetta vastaan.

Suurin ihmetyksen aihe on kuitenkin ollut markkinoilla olevien miesten "laatu". Naisissakin on varmasti kummajaisia, mutta en ole heidän kanssaan tehnyt lähempää tuttavuutta. Tässä muutamia asioita, joita haluaisin antaa neuvoksi niille, jotka nettideittaamaan lähtevät. Toimivat toki myös muissa ihmisten välisissä suhteissa. Nämä perustuvat omiin kokemuksiini.

Älä anele:

Mikään ei ole karmaisevampaa kuin lukea viestistä lauseita kuten ”kuulenkohan sinusta vielä” tai ”juoksetkohan nyt karkuun” kun olet kertonut itsestäsi perusasioita. Minusta se ainakin kuulostaa siltä, kuin tulossa olisi pahempaa, tai että et itse arvosta itseäsi. Missään viestissä, jossa tällainen lause on ollut, ei ole ollut mitään muuta hälyttävää!

Älä kysele mitä toinen haluaa tietää:

Älä jätä vastuuta informaation kulusta toiselle. Kysymällä, mitä toinen haluaa tietää, siirrät pallon eteenpäin ja sälytät kaiken vastuun toiselle. Kerro mieluummin itsestäsi asioita, jotka haluat toisen myös kertovan itsestään. ”Vapaa-ajallani käyn mielelläni elokuvissa (tai missä sitten ikinä käytkään). Entäs sinä?” on huomattavasti parempi avaus, kuin ”Mitä haluaisit tietää minusta?”. 

Älä kehuskele

Itsestään kertomisella ja itsekehulla on suuri ero. 

Älä mollaa/vähättele itseäsi

Jos et sinä pidä itsestäsi, miksi minä pitäisin? 

Älä puhu ex:stä

Nainen, tai ainakaan minä, ei halua kuulla sinun existäsi ellei sillä ole merkitystä jollekin suuremmalle tarinalle tai tapahtumalle (esim. lapset). Jos ex mainitaan, on hyvä muistaa, että meitä ei kiinnosta pikkuasiat emmekä todellakaan halua että vertaat meitä ex-puolisoosi. Kommentit kuten ”Pidät siis suklaasta, exäni ei pitänyt siitä lainkaan” eivät kuulu nettideittailuun saati sitten varsinaisille treffeille.

Älä kommentoi seuralaisesi ulkonäköä ellet sitten ole tosissasi ja positiivinen

Vitsin varjolla toisen ulkonäön kommentointi EI ole hauskaa. 

Älä valehtele

On helppoa ajatua suurentelemaan tai kaunistelemaan asioita tehdäkseen vaikutuksen, mutta niistä jää aina kiinni.

Älä pilaile seuralaisesi kustannuksella

Sarkasmi on hauskaa, mutta ei silloin jos sen kohteena on treffikumppanisi. 

Älä vastaa puhelimeen treffeillä

Se on epäkohteliasta ja antaa kuvan, ettei sinua kiinnosta. Jos tarkoituksesi on osoittaa, ettet ole kiinnostunut, sano se mielummin suoraan. 

Älä päätä treffejä kertomatta haluatko tavata uudelleen

Tai jos niin käy, ole yhteydessä pikimmiten ja kerro mitä mieltä olet.

Kuulen mielelläni muiden kokemuksista ja tunnelmista netti-, tai muusta deittailusta. Hauskaa viikonloppua!

Autoilun ihanuutta

Pääsin 31-vuoden ikään ennen kuin ostin oman auton. Harkitsin asiaa pitkään ja hartaasti, joskus suuremmalla innolla, toisinaan pienellä pelolla. Mitä kaikkea sitä auton omistamiseen kuuluukaan ja mitkä ovat kustannukset?

Toisaalta olen myös aina ollut sitä mieltä, että julkinen liikenne on pääkaupunkiseudulla järjestetty hienosti, eikä yksityisautoiluun ole syytä tai tarvetta; 10km työmatkan pääsee bussilla tai junalla. Tämä pitää edelleen paikkansa, mutta talvella minulla oli käytössä auto 3 viikkoa. Tänä aikana laskin, että säästin työmatkoissa aikaa 4-5 tuntia viikossa kun ei tarvinnut odotella bussia, olla töissä liian aikaisin aikataulujen vuoksi, myöhästyä töistä bussin, tai junan (!!) ollessa myöhässä sään tai jonkin muun vian vuoksi tai palella bussipysäkillä vaihtojen välissä. Hurahdin siis täysin. 

Useampi kuukausi meni kuitenkin asiaa pohtiessa kunnes viimein toukokuussa olin ystäväni luona vierailulla kaksi viikonloppua etelä-Ruotisissa. Hän, kyllästyttyään minun jahkaamiseeni ja tekosyihin miksi koeajolle ei ollut aikaa, raahasi kaverinsa kanssa minut 10 eri autoliikkeeseen koeajoille. Ajoin siis useamman auton kahden päivän aikana ja iltaisin istuimme kotona ja kävimme läpi netistä autojen hintoja Suomessa ja verailimme ajo-ominaisuuksia, moottoreita ja "herkkuja". Voittajaksi suoriutui hyvän hinta-laatu suhteensa ansioista SEAT Ibiza, jonka siis ostin viimein 25.5.2012. 

Nyt kuukauden autonomistamisen jälkeen voin sanoa olevani erittäin tyytyväinen. Ihan uusi auto on toki jo sinänsä ihana, mutta elämänlaatuni on parantunut selvästi, likkumiseen liittyen. Hyvänä esimerkkinä on nyt lomalla ollut sukumme mökki Kymenlaaksossa. Aiemmin, jos mökille (jonne ei ole julkista liikennettä) halusin, piti se aikataulusta sopia jonkun autollisen henkilön kanssa tai saada jostain auto lainaksi. En voinut siis tulla ja mennä kuten halusin. Nyt tätä ongelmaa ei ole, joten päätin perjantaina aamulla lähteä mökille, yksin, ja palasin kun alkoi sataa, suunniteltua aiemmin, eli jo lauantaina. 

Kaikki ei kuitenkaan ole auvoisen ihanaa auton kanssa. Polttoaine maksaa maltaita, omatuntoa soimaa, jos ajelen ns. turhia ajoja autollani ja muut liikenteessä liikkujat, eivät aina osaa autojaan hallita (minähän toki olen ekspertti). Yksi suuri ihmetys minulle on ollut kauppakeskusten parkkihallit, joissa tuntuu olevan villinlännen säännöt, eli ei sääntöjä tai ainakaan huomaavaisuutta. Jos laitan peruutusvalot päälle, voi varmaankin olettaa minun olevan aikeissa poistua parkkiruudustani. Autoni on suhteellisen pieni ja nykyään yleisten katumaastureiden ja cross-over autojen välistä on välillä todella vaikea nähdä onko käytävällä autoa, ennen kuin oma auto on jo puoliksi ruudusta ulkona. Kanssa-autoilijat (ja jalankulkijat) eivät tätä tunnu ymmärtävän vaan tunkevat usein autonsa, tai itsensä, autoni taakse aiheuttaen vaaratilanteita, lähinnä itselleen. Mikä siinä on, ettei voida nostaa jalkaa kaasulta tai hidastaa hieman kulkuaan, kun huomaa auton peruuttavan?

Tänään suunnistan takaisin Kymenlaaksoon käytyäni ensin Varsinais-Suomessa. Tällä kertaa tosin kimppakyydillä, sillä kun voi säästää luontoa, näin tehdään. Oikein rauhallista juhannusta ja turvallista matkaa niille, jotka tien päälle aikovat!

Sanojen inflaatio

Eiliseen liittyen, jatketaan kielen parissa. Eilen mietin lapsille puhumista, tänään ajattelin avata hieman teoriaa, jonka olen "kehittänyt" kielen inflaatiosta. 

Kaikki tiedämme mitä inflaatio on, talouselämässä. Tähän liittyen olen ruvennut ajattelemaan sanojen merkitystä ja painoarvoa puhujasta riippuen. Jotkut sanat tuntuvat saavan uusia ulottuvuuksia ja menettävän merkitystään arkikäytössä. Eniten olen ilmiötä huomannut sairauksiin liittyen. Joka toinen potee migreeniä tai on syksyllä masentunut. Monella on myös vatsataudin yllättäessä ruokamyrkytys, tai nuhan aikaan influenssa tai keuhkokuume. Toki samaa teoriaa voi käyttää muissakin yhteyksissä. Draamaa haetaan käyttämällä sanoja, jotka tuovat lisäarvoa tai kinnostavuutta tavallisiin ja arkipäiväisiin asioihin. Lähtökohtaisesti on siis kyse liioittelusta.

Sairauksien osalta kyse on kuitenkin myös toisten sairauksien vähättelystä. Itse poden suhteellisen rankkaa ja usein esiintyvää täysin lamauttavaa migreeniä. En lähde tämän tarkemmin oireitani erottelemaan, sillä tekstin ei ole tarkoitus olla sairaskertomus. On kuitenkin raivostuttavaa, että usein kun sairauteni tulee ilmi jossain yhteydessä, sanoo keskustelukumppani myös kärsivänsä migreenistä. Lisäkysymysten jälkeen, vaikken lääkäri olekaan, käy usein kuitenkin ilmi, että kyseessä on aivan tavallinen päänsärky, joka menee ohi sillä tavallisella Buranalla. En toki sano, etteivät migreenit voi mennä ohi ihan tavallisilla tulehduskipulääkkeillä, mutta monille migreeniä sairastavalle eivät käsikauppalääkkeet riitä, vaan niitä varten on saatava isohko arsenaali lääkkeitä, jotka uusitaan muutaman vuoden välein. Itselläni on käytössä kohtauslääkityksenä 6 pillerin koktaili. Migreeniin liittyy myös usein pahoinvointia, muita neurologisia oireita kivun lisäksi, sekä paljon muuta. Pahimmillaan se tekee ihmisestä useammaksi päiväksi työkyvyttömän. Lisää migreenin kliinisestä määritelmästä ja oireista täältä. 

Olen myös keskustellut useammankin kerran ihmisten kanssa, jotka sairastavat masennusta. Heillä on siis todettu ja diagnosoitu eriasteinen masennus. Menemättä tarkemmin siihen, millainen stigma on vielä nykyäänkin mielen sairauksilla, kun verrataan ns. fyysisiin sairauksiin, on huomautettava, että masennus on sairaus. Se, että poikaystävä on sanonut rumasti tai ettei töissä saakaan ihan juuri sellaisia tehtäviä kun haluaisi, ei suurimmassa osassa ihmisiä aiheuta kliinistä masennusta, vaan alakuloa, surua, ja muita, toki kovin ikäviä, negatiivisia tunteita. Ne kuitenkin menevät ohi. Ne eivät syö ihmistä ja pahimmassa tapauksessa vaadi lääke- tai jopa laitoshoitoa. Itse en masennusta sairasta, joten en asiaa ala enempää ruotia kun kokemusta ei ole. Lisätietoja masennuksesta ja sen hoidosta täältä.

Useimmiten ihminen joka sairastaa jotakin sairautta kroonisesti, eli kyse ei ole muutaman päivän nuhakuumeesta tai lihaksen venähdyksestä, loukkaantuu tai ainakin pahastuu jos ihmiset joilla kyseistä sairautta ei ole, väittävät näin olevan. On turhauttavaa, että ihmiset sanovat sairastavansa migreeniä ja ovat muutaman tunnin kuluttua esimerkiksi juhlimassa tai baarissa. Useimmille meistä migreeniä sairastavista, se on mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. On myös muistettava, että kun esimerkiksi työyhteisössä on useampi henkilö, jotka "sairastavat" migreeniä, joka menee Buranalla ohi, ne jotka eivät ole yhtä "onnekkaita" saattavat saada laiskan leiman joutuessaan olemaan sairaslomalla migreenin vuoksi. Oikeaa sairautta ei siis oteta tosissaan termin kärsittyä inflaatiosta. Itse olen kokenut myös tämän, onneksi nykyisessä työpaikassani sairauteeni on suhtauduttu empatialla ja tuella.

Olen ajatellut, että liioittelijoiden motiivina on useimmiten huomiohakuisuus ja dramaattisuus, mutta enpä voi varmaksi sanoa, kun en ole vastaavassa ollut mukana. Omissa oikeissa oireissa on ihan tarpeeksi draamaa, useampaankin elämään. On syy mikä tahansa, väitän kuitenkin, että kukaan termejä "väärin" käyttävistä ei ajattele, koska ei oikeasti tiedä, kuinka rankoista sairauksista on kyse, joten omien oireiden liioittelussa ei nähdä mitään väärää.

Onko joitain muita sairauksia tai termejä, jotka ovat kokeneet inflaation?  Herättävätkö kokemukseni ajatuksia? 

Suuntaan huomenna Kymenlaaksoon mökille, joten palataan asiaan ensi viikolla. Oikein mukavaa viikonloppua!

Vauvat ja kolmas persoona

Lähipiirissäni tupsahtaa vauvoja maailmaan kuin sieniä sateella. Näin lapsettomalle se on sekä antoisaa, että joskus myös rankkaa. Tästä lisää tuonnempana.

Vauvoja ja heidän vanhempiaan vuosien aikana seuranneena, olen todennut, että usein vauvoille puhutaan kolmannessa persoonassa. "Äiti vaihtaa vaipan", "mommy loves you" tai "vad ska mamma sjunga?". Toimii siis ainakin kolmella kielellä, eikä rajoitu vain äiteihin. Mummit, kummit, kaverit, sedät ja tädit tuntuvat lähes poikkeuksetta puhuvan lapselle itsestään kolmannessa persoonassa. Harvoin kuulee aikuisen sanovan vauvalle "minä autan". 

Käytämme myös usein vauvojen kanssa kysymystä toteamuksen sijaan, aivan kuin lapsella olisi jotain valinnan varaa muutaman kuukauden ikäisenä. On varmaankin retorinen kysymys, jos lapselle sanoo "laitetaanko pipo päähän, laitetaanko?" tai "hytkytetäänkö vähän?". Lapsi ei osaa vastata, eikä varmastikaan vielä ymmärrä kysymystä, miksi siis emme vain sano "laitetaan tämä pipo päähän" tai "hytkytän (ei siis täti hytkyttää) vähän". Mutta keskitytäänpä nyt tuohon kolmanteen persoonaan! 

Antropologiaa aikanaan opiskelleelle syntyy aivojen sopukkaan kysymys, miksi näin? Sama trendi toistuu kokemukseni mukaan Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, kielestä ja sukupuolesta riippumatta. Mikä meidät ohjeilmoi puhumaan lapselle (tai ainakin vauvalle) itsestämme kuin emme olisi paikalla? Onko helpompi "lässyttää" lapselle äiti/isi/täti/mummo/*nimi* sitä tai tätä kuin sanoa rehellisesti minä? Mistä me opimme tämän hullunkurisen käytösmallin?

Samaan syssyyn voi kysyä, koska tämä loppuu? Lähipiirissäni on muutamakin äiti, jotka puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa myös kouluikäisille lapsilleen tyyliin "äiti tulee pian kotiin" tai "soita äidille kun olet valmis". On kuitenkin huomattava, että oman kokemukseni mukaan suurin osa lopettaa tämän viimeistään lapsen mennessä kouluun. Siitäkin voi kysyä, miksi? Mikä normi antaa meille aihetta ajatella, että ei olekaan enää hyväksyttävä, tai oikein, puhua itsestään kolmannessa persoonassa lapselle. Katoaako tämä tapa samalla kun lopetamme ns. baby talkin käytön vai onko näillä mitään yhteyttä? Ja koska on aika lopettaa "lässyttäminen" ja puhua normaalia suomea/ruotsia/englantia?

Käytän esimerkkinä paljon äitiä, sillä olen kokenut, että äiti "syyllistyy" tähän käytösmalliin useimmin, varmaankin ihan käytännön syistä. Äiti on kuitenkin yhteiskunnassamme se, joka ainakin alkuun eniten lapsen kanssa viettää aikaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettemme me muut tekisi samaa. Siispä tarkoitus ei ole arvostella ketään, itsekin viimeksi eilen syyllistyin tähän pitäessäni sylissäni ystäväni aivan käsittämättömän suloista, vielä nimetöntä, pikkuneitiä, vaan miettiä miksi. 

Haastan meidät kaikki kokeilemaan seuraavalla kerralla kun vietämme aikaa lapsen, oman tai lainatun, kanssa ettemme puhu itsestämme kolmannessa persoonassa vaan sanomme minä, kun viittaamme itseemme. Voin kertoa, ettei se ole aina helppoa, niin syvässä tämä malli meissä, tai ainakin minussa, istuu. Emme myöskään läheskään aina tiedosta tekevämme tätä, ennen kuin oikeasti pysähdymme asiaa ajattelemaan.

Kuikka lopettaa nyt kirjoittamisen! 

Ajatuksia?

Nyt se alkaa!

Olen jo pitkään miettinyt blogin aloittamista ja nyt sain vihdoin siihen sykäyksen. Muutaman ystäväni vannovat bloggauksen nimeen ja itsekin olen sitä harrastanut kun asuin ulkomailla. Suomeen paluun jälkeen bloggaaminen kuitenkin jäi opiskelu- ja työkiireiden vuoksi, mutta nyt alkaa tahti hieman rauhoittua, joten pätin ottaa härkää sarvista ja katsoa, miten tämä sujuu.

Näin alkuun on hyvä sanoa, että kaikki mitä blogiini kirjoitan, perustuu omiin mielipiteisiini, ellen toisin mainitse. Tarkoitus on tarkastella elämää, yhteiskuntaa, kulttuuria, ihmissuhteita ja monia muita aiheita omaan kokemukseeni perustuen. Otan mielelläni palautetta vastaan, jos jokin kirjoitus aiheuttaa ihmetystä, kummastusta, vastalauseita, iloa, surua, vihaa tai riemua. Kaikki kuvat ovat myös omiani, ellen toisin ilmoita.

On myös ehkä hyvä kertoa hieman kuka olen. Näppistä täällä naputtelee kolmikymppinen sinkku, viestinnän ammattilainen, joka ensi viikolla nappaa pitkästä opiskelijaurasta palkinnoksi FM-tittelin. Töissä olen suuressa kansainvälisessä kaupanalan yrityksessä, jossa vastaan omalta osaltani asiakaspalvelun viestinnän laadusta ja teknisestä toteutuksesta. Asustan Espoossa yksin, ilman lemmikkejä ja vietän mahdollisimman paljon aikaa perheen ja ystävien kanssa. Urheilen ja yritän pudottaa painoani (siitä varmasti lisää jatkossa), jojoilu on tosin äärimmmisen tuttua.

Koska olen kiireinen, en lupaa päivitellä blogia joka päivä, mutta aina kun siltä tuntuu! Tervetuloa siis lukemaan!