Uskonto ja vakaumus

Pitkästä aikaa taas hei!

Syksy on jo pitkällä ja vettä tulee kuin aisaa. Itse jotenkin myös nautin tästä, sillä kuumuus ei ole minun juttuni! Ei sillä, että tänä kesänä olisi ollut erityisen kuuma :)

Mutta asiaan. Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on jokin vakaumus tai usko ylempiin voimiin, sillä se on asia, joka tuo varmasti lohtua ja turvaa kaoottiseen maailmaan. Tällä en kuitenkaan halua sanoa, että hyväksyn minkään uskontokunnan ääriliikkeiden harjoittamaa terrorismia, riistoa tai aivopesua. On kuitenkin muistettava, että ääriliikkeet ovat ääriliikkeitä, eivät koko uskontokunnan näkemys! Jokaisen, ja tarkoitan ihan jokaisen, on saatava uskoa tai olla uskomatta mihin haluaa toisia kunnoittaen ja ketään vahingoittamatta.

Itse olen tapakristitty. En varsinaisesti usko jumalaan tai muuhun suurempaan voimaan, mutta osaa kirkon perinteistä ja tavoista pidän osana kulttuuriani ja varsinkin lapsuusmuistojani.

Rippikoulun jälkeen olin isosena ja leirinohjaajana ja muutenkin vahvasti mukana seurakunnan toiminnassa. Se oli antoisaa aikaa, mutta ajan myötä aloin itse ymmärtää, etten seiso kirkon hengellisen sanoman takana. Luettelin uskontunnustuksen ulkomuistista ja herran siunaus oli vain sanoja. Musiikista pitävänä lauloin sujuvasti virsiä ja nuorten hengellistä musiikkia, mutta täysin ulkokultaisesti.

En lopettanut aktiivista uraani seurakuntanuorena uskonpuutteen vuoksi tai siksi, että koin että minulle kirkossa jotan tuputettiin, vaan sen vuoksi etten kokenut voivani antaa kirkolle sitä mitä se minulta, instituutiona, odotti. Jos asiaa minulta nyt kysytään, en osaa enää sanoa mitä nämä odotukset mielestäni olivat, mutta jätin seurakunnan ja siirryin urheilemaan.Minulla on edelleen hyvät välit useampaankin pappiin ja kirkon nuorisotyöntekijään ja arvostan heitä suunnattomasti.

Haluan myös sanoa, että parin vuoden takainen homokeskustelu ei saanut minua eroamaan kirkosta, sillä muutaman ihmisen mielipide ei poista kirkon monin paikoin korvaamatonta yhteiskunnallista työtä. Kirkossa ja uskossa on paljon hyvää ja olen aina ollut kiinnostunut siitä psykologiasta, joka uskon takaa löytyy. Rationaalinen ihminen ei koe välttämättä ristiriitaa faktan ja uskon välillä, vaan yksinkertaisesti uskoo. Se on minusta samalla tavalla kaunista kuin rakkaus kahden ihmisen välillä. Ei sitäkään voi konkretialla mitata.

Jälleen avain on rationaalisuus. Vapaus valita, kyseenalaistaa ja etsiä omaa tapaa uskoa tai olla uskomatta. Antaa hengellisyytensä kukoistaa tai sulkea se kaappiin. Usko, hengellisyys ja jokaisen oma sielunelämä ovat kuitenkin yksityisiä asioita, joista voi keskustella, mutta joita ei tarvitse puolustaa.

Kesällä minua lähestyi nuorehko nainen, joka lupaa kysymättä alkoi minulle saarnata siitä, kuinka olematta jumalan lapsi joudun ikuiseen kadotukseen. Annoin hänen saarnata mutta lopuksi totesin, että minua kadotus ei pelota, sillä en siihen usko. Hän hämmenttyi totaalisesti ja poistui paikalta. Houkuttelemalla minua taivaan valtakuntaan pelottelemalla kadotuksella hän piirsi ympyrän, josta ei pääsyt pois.

Tietty hengellisyys kiinnostaa minua edelleen ja etsinkin omaa hengellisyyttäni luonnosta ja kulttuurista. Kaksi viikkoa sitten kävin katsomassa Aleksanterin teatterissa Alladin-musikaalin, joka kosketti kuten voin avoimen uskon voivan koskettaa. Minulle avautui uusi ulottuvuus yhteiskuntamme nurkkakuntaisuuteen, siitä tosin myöhemmin enemmän. Minulle hengellisyys on parhaimmillaan yhteyttä toisiin ihmisiin jonkin yhteisesti koskettavan asia äärellä. Joillekin asia on Jeesus, toisille Allah ja kolmannelle kauniisiti toteutettu ja sanomaltaan moniuloitteinen kulttuurielämys.

Mikä on siis kirjoituseni ydin? Se, että hengellisyyttä on yhtä montaa lajia kuin meitä ihmisiä ja että jokaisen hengellisyys on arvokasta, niin kauan kun se ei aiheuta harmia muille. Vai mitä?

Kenet sinä priorisoit?

Kuten otsikossa kysyn, kenet sinä priorisoit? Kun esitän kysymyksen perheellisille ystävilleni on vastaus lähes aina lapsi tai lapset, jonka jälkeen tulee puoliso. Aivan normaalia. Kysymyksen voi myös esittää toisin; kuka on tärkein ihminen elämässäsi? Yleensä vastaus on sama. 

Jos minulta kysytään samaa asiaa, on vastaus aina perhe ja ystävät, kieltäydyn arvottamasta heitä mihinkään tärkeysjärjsetykseen. Tämä ei tarkoita, että ne jotka arvottavat lapsensa tärkeimmiksi, tekisivät jotain väärin, lasten priorisointi on äärimmäisen oikein. Tähän saakka aika itsestään selvää, vai kuinka?

Mutta vastatkaahan tähän; kenelle minä, Kuikka, olen prioriteetti? Olen aikuinen lapseton sinkku. Ei siis ole puolisoa, jolle olen prioriteetti. Ei ole lapsia joille olisin prioriteetti. Ystäviä on toki, ja heille olen tärkeä, mutta en prioriteetti. Perhekin on, mutta jälleen ajavat muut ihmiset, aivan luonnollisesti, ohitseni. En ole prioriteetti edes vanhemmilleni, sillä aikuisten lasten vanhempina heidän ei enää kuulukaan asettaa lapsiaan etusijalle vaan heidän prioriteettinsa on puoliso.

Sinkkuudessa on paljon hyvää, sitä ei ole kieltäminen, mutta viime aikoina minua on vaivannut tietty juurettomuus, tai irrallisuus paremminkin. Olen irrallani, omana yksikkönäni maailmassa. Kuulun ihmisten sosiaaliseen verkostoon, mutta en ole sen keskiössä. Tällä en nyt halua sanoa, että minun kuuluisi olla sosiaalisen verkostoni keskipisteenä ja saada jatkuvasti sieltä huomiota. Kyse ei ole siitä, vaan tunteesta, joka valtaa kun ymmärrät, ettet ole kenellekään se elämän tärkein ihminen. 

 

Se, että tuntee itsensä tärkeäksi muiden silmissä on minusta avain onnelliseen elämään. Siksi olenkin viimeisten kuukausien aikana tehnyt paljon itseni tutkimista ja ihmissuhteideni arvoimista ja tullut tulokseen, että jos en koe olevani toiselle tärkeä, ei ihmissuhteeseen kannata varmaankaan voimavaroja tuhlata. Heppoisesti en ole näitä päätöksiä tehyt, mutta tietyt ihmissuhteet ovat saaneet jäädä taka-alalle, eikä niihin ole panostettu, jos koen suhteen olevan yksipuoleinen tai minua jopa loukkaava. Sen sijaan olen sijoittanut entistä enemmän aikaa ja tahtoa ihmissuhteisiin, jotka koen tärkeiksi ja joissa koen olevani tärkeä. 

Tunne on korostunut viime päivinä kun olen ollut sairaslomalla. Ihan normaalista syysflunssasta on kyse, ei siis mitään maailmoja mullistavaa. Tiedän, että jos apua kaipaan, sitä on saatavilla, mutta joskus kaipaan, tämä voi toki olla omaa romanttista harhakuvitemaani parisuhteen onnesta, omaa puolisioa kysymään päivän aikana miten voin tai tuomaan illalla lempisalmiakkia kotona potevalle. Sairaus, joka on kaada lähes koomassa sängynpohjalle vain korostaa yksinäisyyttä ja irrallisuutta. Maailma jatkaa menoaan asuntoni ulkopuolella ja minä täällä istun sohvalla aamutakissa ja pohdin elämää. Pienessä kuumeessa ei ole toimistolle asiaa, mutta tarpeeksi sairas en ole vain nukkuakseni. Yksinäisyys siis kolkuttaa ovelle. Onko minulla voimia häätää se pois?

Sanoin alussa, että lähes aina vastaus kysymykseen elämän tärkeimmästä ihmisestä on lapsi tai puoliso, perhe tai ystävät. Yksi ystäväni sai kuitenkin minut miettimään tätä, sillä hän vastasi, että hänen elämänsä tärkein ihminen on hän itse. Hän on oma prioriteettinsa, koska jos hän voi hyvin, voi hän myöskin antaa ympärillä oleville enemmän. Totta tuokin, mutta samaan aikaan, tämä ystävä on myös lapseton sinkku :) Mikä mahtaakaan olla vastaus jonain päivänä kun tämä muuttuu? Samaan aikaan ajattelin itseäni. Miksi minun tärkein ihmiseni en ole minä itse? Miksei minulle riitä se, että koen itse olevani tärkeä? Mihin tarvitsen ulkopuolista tärkeyttä, tai muiden tuomaa hyvää oloa? Vastausta minulla ei tähän ole, enkä usko, että sitä ihan hetkeen keksin. Tiedän vain sen, että ne jotka ovat jonkun elämässä se tärkein henkilö, on se sitten lapsi tai puoliso, tai molemmat, älkää ottako sitä itsestäänselvyytenä vaan arvostakaa sitä, että olette tärkeitä!

Nyt takaisin sängyn pohjalle potemaan!

Kiitokset ja kohteliaisuudet

Miksi meidän on niin vaikea sanoa kiitos? Miksi meidän on niin vaikea ottaa kiitos vastaan? Miksi monet asiat viedään negatiivisen kautta eteenpäin ja pessimismi kukkii? Tässä muutamia asioita, jotka ovat mietityttäneet kovasti tässä viime aikoina. 

Kiitos on kaunis sana, mutta usein vähättelemme kiitoksen aihetta kiitosta saadessamme. Montako kertaa olet itse sanonut "no eihän se nyt ollut mitään" kun olet saanut kiitosta, tai vähätellyt kohteliaisuutta? Miksi joskus kiitoksen sijasta olemme hiljaa tai otamme asiat itsestäänselvyyksinä?

Alkuun sanon jälleen, etten missään tapauksessa arvostele ketään, vaan pohdin kulttuuriamme. Samoin, myönnän auliisti, että syyllistyn näihin usein itsekin. Tässäpä muutamia esimerkkejä omasta elämästäni. 

Eräs tuttuni teki minulle palveluksen, jota arvostin kovasti. Otin asiakseni kiittää hieman tavallista runsaammin ja lähetin kortin, jossa kiitin avusta. Siis ihan postissa :) Sain vastauksena tekstiviestin, jossa ihmeteltiin korttia kovasti ja epäiltiin, että kalastelin näin itselleni kiitosta kiitoksesta. Aika nurinkurista, vai kuinka?

Olin myös elokuussa järjestämässä yllätysjuhlia sukulaiselle. Juhlien aikana ja niiden jälkeen sain paljon, vaikka itse sanonkin, ansaittua kiitosta. Kaikki järjestelyt menivät hyvin, kaikilla oli hauskaa ja juhlakalu oli kovin tyytyväinen. Miksi siis tunsin itseni noloksi kun minua kiiteltiin? Nöyryys on hyvä asia, mutta saa kai hyvistä suorituksistaan olla ylpeä? 

Tähän kulminoituu minusta juuri tämän tekstin syvin olemus. Nöyryys ja vaatimattomuus ovat suomalaisia hyveitä, joten omaa onnistumista ei saa hehkuttaa tai siitä olla onnellinen. Samaan aikaan kun kiitoksen vastaanottaminen saattaa olla hankalaa, mistä johtuu, että niin moni kokee toisen onnistumisen tai menestyksen uhkana ja jos asianosainen on menestyksestään onnellinen, on se ylpeyttä ja "hattuun nousemista". Olemmeko yhteiskuntana todella niin epävarmoja, että muiden menestys on itseltä pois ja omia suorituksia on kohteliaisuuden nimissä vähäteltävä tai salattava?

Oman elämän vertaaminen toisten elämään vain yhdeltä osa-alueelta johtaa usein siihen, ettemme tajua kuinka hyvin meillä asiat on itsellä. Emme koskaan voi tietää koko totuutta toisten ihmisten elämästä, eli toisiin vertaaminen ei ole kannattavaa. Toisen menestys ei ole minulta pois, onnea heille. Mitä useampi on onnellinen, sen onnellisempi on maailmamme. 

Tällä en halua sanoa, että omaan elämään on aina oltava tyytyväinen. Tarkoitukseni on sanoa, että kahden eri elämän vertaaminen on turhaa. Vähän sama kuin vertaisi omenaa kurkkuun. Molemmat hyviä, mutta kurkusta harvoin tehdään piirakkaa tai omenasta pikkelsiä. Jos kaikkia elämän osia ei tiedä tai tiedosta, ei kannata kahta eri asiaa verrata.

Mutta palataan kiitokseen. Kuinka usein sanot itse kiitos? Kuinka usein otat kiitoksen vastaan avoimin mielin ja nolostumatta? Mistä olet kiitollinen? 

Itse pyrin sanomaan kiitos aina kun siihen on aihetta ja joskus muutenkin. Olen tietoisesti yrittänyt myös parantaa kykyäni ottaa vastaan kiitosta, tosin matkaa vielä on, niin syvällä tuo kulttuurillinen nöyryys on. Kiitos niille, jotka blogia lukevat ja kiitos niille, jotka kommentoivat.