Lähipiirissäni tupsahtaa vauvoja maailmaan kuin sieniä sateella. Näin lapsettomalle se on sekä antoisaa, että joskus myös rankkaa. Tästä lisää tuonnempana.
Vauvoja ja heidän vanhempiaan vuosien aikana seuranneena, olen todennut, että usein vauvoille puhutaan kolmannessa persoonassa. "Äiti vaihtaa vaipan", "mommy loves you" tai "vad ska mamma sjunga?". Toimii siis ainakin kolmella kielellä, eikä rajoitu vain äiteihin. Mummit, kummit, kaverit, sedät ja tädit tuntuvat lähes poikkeuksetta puhuvan lapselle itsestään kolmannessa persoonassa. Harvoin kuulee aikuisen sanovan vauvalle "minä autan".
Käytämme myös usein vauvojen kanssa kysymystä toteamuksen sijaan, aivan kuin lapsella olisi jotain valinnan varaa muutaman kuukauden ikäisenä. On varmaankin retorinen kysymys, jos lapselle sanoo "laitetaanko pipo päähän, laitetaanko?" tai "hytkytetäänkö vähän?". Lapsi ei osaa vastata, eikä varmastikaan vielä ymmärrä kysymystä, miksi siis emme vain sano "laitetaan tämä pipo päähän" tai "hytkytän (ei siis täti hytkyttää) vähän". Mutta keskitytäänpä nyt tuohon kolmanteen persoonaan!
Antropologiaa aikanaan opiskelleelle syntyy aivojen sopukkaan kysymys, miksi näin? Sama trendi toistuu kokemukseni mukaan Suomessa, Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, kielestä ja sukupuolesta riippumatta. Mikä meidät ohjeilmoi puhumaan lapselle (tai ainakin vauvalle) itsestämme kuin emme olisi paikalla? Onko helpompi "lässyttää" lapselle äiti/isi/täti/mummo/*nimi* sitä tai tätä kuin sanoa rehellisesti minä? Mistä me opimme tämän hullunkurisen käytösmallin?
Samaan syssyyn voi kysyä, koska tämä loppuu? Lähipiirissäni on muutamakin äiti, jotka puhuvat itsestään kolmannessa persoonassa myös kouluikäisille lapsilleen tyyliin "äiti tulee pian kotiin" tai "soita äidille kun olet valmis". On kuitenkin huomattava, että oman kokemukseni mukaan suurin osa lopettaa tämän viimeistään lapsen mennessä kouluun. Siitäkin voi kysyä, miksi? Mikä normi antaa meille aihetta ajatella, että ei olekaan enää hyväksyttävä, tai oikein, puhua itsestään kolmannessa persoonassa lapselle. Katoaako tämä tapa samalla kun lopetamme ns. baby talkin käytön vai onko näillä mitään yhteyttä? Ja koska on aika lopettaa "lässyttäminen" ja puhua normaalia suomea/ruotsia/englantia?
Käytän esimerkkinä paljon äitiä, sillä olen kokenut, että äiti "syyllistyy" tähän käytösmalliin useimmin, varmaankin ihan käytännön syistä. Äiti on kuitenkin yhteiskunnassamme se, joka ainakin alkuun eniten lapsen kanssa viettää aikaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettemme me muut tekisi samaa. Siispä tarkoitus ei ole arvostella ketään,
itsekin viimeksi eilen syyllistyin tähän pitäessäni sylissäni ystäväni
aivan käsittämättömän suloista, vielä nimetöntä, pikkuneitiä, vaan miettiä miksi.
Haastan meidät kaikki kokeilemaan seuraavalla kerralla kun vietämme aikaa lapsen, oman tai lainatun, kanssa ettemme puhu itsestämme kolmannessa persoonassa vaan sanomme minä, kun viittaamme itseemme. Voin kertoa, ettei se ole aina helppoa, niin syvässä tämä malli meissä, tai ainakin minussa, istuu. Emme myöskään läheskään aina tiedosta tekevämme tätä, ennen kuin oikeasti pysähdymme asiaa ajattelemaan.
Kuikka lopettaa nyt kirjoittamisen!
Ajatuksia?
Totta. En osaa itsekään sanoa missä vaiheessa jäi Sallan lasten kanssa pois. Ymmärtääkö pieni lapsi paremmin kolmatta persoonaa? Helpompi hahmottaa? Puhuvat usein itsestäänkin kolmannessa persoonassa - jokin yhteys? Ehkä voi ajatella että verbin taivutus persoonittain on lapselle vielä pienenä vaikea hahmottaa, vai onko juuri siksi että me aikuiset syyllistytään siihen? Lapselle tulee puhuttua yksinkertaisesti ja "pitkästi". Tuntuis oudolta sanoa vaan Hytkytän :D Puhuttiin tästä juuri töissä: Saako ohjaaja koko ajan kysellä? "Meettekö jonoon?" "Hyppäisittekö tuon viivan yli tuonne?". Tietenkään kyse ei ole kysymyksistä vaan käskyistä. Tekeekö kysymys käskys kohteliaammaksi ja voiko vaan kysellä ja säilyttää auktoriteetin? Kiinnostava aihe Annika ja hieno teksti.
VastaaPoistaMinä luulen, että tämä johtuu siitä että kuulostaisi jokseenkin typerältä puhua itsekseen koko ajan, varsinkin julkisella paikalla ja hokea "minä sitä, minä tätä". Lisäksi sanomalla "äiti" tai "mamma" tai mitä kutsumanimeä itsestään haluaakin käyttää, annat lapselle mahdollisuuden puhutella sinua jollain muulla nimellä kuin "minä".
VastaaPoistaMitä tulee ylipäänsä tuohon puhumiseen ihan vastasyntyneellekin, sitä suositellaan kovasti kaikilta virallisilta tahoilta. Kieli, kuten tiedät, antaa mahdollisuuden ilmaista asioita, ja ne saavat sanojen kautta merkityksen. Kielellinen kehitys alkaa oikeastaan saman tien kun lapsi syntyy, vaikka menee vielä vuosia ennen kuin lapsi itse muodostaa lauseita. Lapsi myös osaa eri äänenpainosta vaistota asioita. Alkuunsahan voit laulaa tuutulauluja millä tahansa sanoilla, jos vaan äänensävy ja melodia ovat pehmeitä (vrt. Conan O'Brianin showssaan esittämät tuutulaulut :).
Haasteesi on ihan hyvä, ja kannattaa miettiä paljonko sitä kolmatta persoonaa viljelee, mutta ihan monestakin käytännön syystä aion jatkossakin puhua lapselleni MYÖS kolmannessa persoonassa. Sen joutuu nyt vaan ympäristö hyväksymään. =)
Ihanaa Rouva G. Juuri tätä hain, että miksi näin teemme. Kysymyshän ei siis ollut siitä, että tapa olisi väärä, vaan siitä, että aloin itse ajattelemaan miksi toimimme näin. Elämässä kun on monia asioita, joita teemme tietämättä miksi. Pieni tutkijasieluni alkoi asiaa pohtia..
VastaaPoistaItse kävin viime viikolla katsomassa siskon pienen pientä poikavauvaa ja otin haasteen vastaan. Oli yllättävän helppoa olla puhumatta 3. persoonassa, mutta varmasti kun asiaa en aktiivisesti ajattele, tulee "lipsahdan" vanhoihin tapoihin.
Rouva G:n esittämät syyt ovat hyvinkin loogisia, tosin minusta tuntuu, kun ihan vauvojen kanssa olen ollut liikkeellä, että puhun itsekseni, puhun sittä ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa.. Tähän voi myös liittää sen, että usein aikuiset puhuvat lapsen kautta tyyliin, "Katsos kun täti auttaa meidät pois bussista" ja katsotaan, että tämä on tarpeeksi paljon kiitosta avusta. Lapsi kun on hyvä väline välttää aitoa suoraa kontaktia toiseen ihmiseen. Huomautan jo nyt, että kukaan tuntemani aikuinen ei tätä tee, mutta olen tähän usein vieraiden aikuisten kanssa törmännyt.
Tarkoitus oli siis herättää keskustelua, Rouva G on loistava äiti, ensimmäisessä, toisessa JA kolmannessa persoonassa ;)
Hehe, kiitos kiitos :)
VastaaPoistaEn edes luvannut raskaana ollessa, etten lässytä tai puhu itsestäni tai lapsestani kolmannessa persoonassa lapselle. Olen toistellut "äiti sitä, äiti tätä, äiti tota" niin monta kertaa, että vauva osasi yhdistää tavut "äi" ja "ti" viiden kuukauden iässä. Kolmannen persoonan käyttämiselle on kuitenkin perusteensa ja niin on lässyttämisellekin.
VastaaPoistaMistä se pieni lapsi oppii, miksi äitiä kutsua, ketä ikävöidä, ajatella, huhuilla jne. jos sitä ei koko ajan toistelisi. Lapsi ei myöskään vielä pitkään ymmärrä käsitteitä sinä ja minä, ja pitkäänhän hän on elänyt ajatellen olevansa yhtä äidin kanssa. Ja mitä tuohon lässyttämiseen tulee, (miten itselleni selitän jatkuvan lirkuttelen), lapsi elää tunteella, ja puhe, joka on hyvin tunnepitoista, menee lapsen ymmärrykseen paremmin kuin "tavallinen" puhe.
Nyt kun aloin ihan miettiä asiaa: "Äiti miettii nyt tarkasti". :D Niin.. mitähän meijän taapero oikein miettisi pienessä mielessään, jos sanoisinkin: "Mä vaihdan nyt sun vaipan. Mä laitan sulle ruokaa. Mä en nyt tykännyt yhtään." Kuka mä, kelle sulle jne.. Sekosiko se äiti nyt?