Siveyden sipuli

Kävin viikonloppuna Tukholman risteilyllä. Siljan laivalla, DeLuxe-hytissä vietimme laatuaikaa hyvän ystävän kanssa ja nautimme kumpikin rauhasta ja lepppoisesta osta. Ystävä ilman lasta, minä taas jonkun seurassa. Win-win.

Pohdimme molemmat sitä, mikä on tuo risteilemisen idea ja mistä tämä koko ajatus on saanut alkunsa. Laivamatka kestää yli 16 tuntia yhteen suuntaan. Perillä ollaan alle 8 tuntia. Ja sitten toiset 16 tuntia takaisin. Koko reissu siis kestää noin 40 tuntia, josta reippaat 3/4 vietetään peltipurkissa, jossa juomavesi maksaa, ruokavalikoima on rajallinen ja kanssaihmiset enemmän tai vähemmän päissään. Lisäksi purkki keinuu, joka aiheuttaa pahaa oloa ja epätoivoa. Kyseenalaistimme tämän reissumuodon, kun lentäen pääsee nykyään alle 50 eurolla suunta Tukholmaan ja lento kestää 50 minuuttia. Toki lennollakin voi tulla paha olo, vesi maksaa ja ruokavalikoima on todella rajallinen, mutta sitä kurjuutta kestääkin siis alle tunnin, verrattuna tuohon 16 tuntiin.

Toki matkustaminen DeLuxe.hytissä laivan 11. kannella on ihan eri juttu (onneksi) kuin nuoruuden ajan autokannen alla tapahtuneet risteilyt, mutta silti sitä miettii tässä hektisessä maailmassa mikä tässä muodossa nyt sitten on niin hienoa. Ystäväni käytti laivan spa-palveluita ja kehui kovin. Ruoka ravintolassa oli ihan maukasta, drinkkeihin tosin petyimme. Aika vetiset olivat mojito ja margarita, jotka menomatkalla join, ystävän kuplivista vain yksi oli hyvää, muut joko kaameita tai ihan ok.

Mutta siis, kaiken muun kanssa pystyin elämään ja seurasta nauttimaan, mutta kliseisesti istuimme laivan yökerhossa lauantaina illalla (diskossa teinit lauloivat huonosti karaokea). Keskiyön megashow oli sitä itseään, taattua risteilylaatua. Laatu on toki tässä äärimmäisen suhteellinen käsite. Lavalla oli 10 nuorta tanssijaa, yksi nuori laulaja, sekä akrobaatti. Akrobaatti osasi asiansa, laulaja lauloi, ei tosin kovin hyvin ja tanssijat, niin no. He tanssivat sanan laajimmassa merkityksessä. Satuimme istumaan aivan lavan reunalla ja muutamaan kertaan kävi mielessä, että odotettiinkohan meidän pujottavan 5 euron seteleitä tanssijoiden, varsinkin niiden nuorien nättien tyttöjen, housunkaulukseen. Sen verran provokatiivista oli heidän liikehdintänsä. Itse pidän kovasti tanssista taiteena ja katson sitä mielelläni, mutta tätä ei kyllä voinut hyvällä tahdollakaan kutsua taiteeksi. Heräsi siis kysymys, mikä oli shown tarkoitus? Kenelle se oli suunnattu? Mitä ohjeita oli varustamo esiintyjille antanut ja onko tästä saatu palautetta? Toista iltaa emme enää yökerhossa viettäneet vaan paluumatkalla katoismme hytissä (DeLUxe -hyitissä on sekä minibar, että televisio) pohjoismaista laatudraamaa Solsidanin ja Sillan merkeissä.

Olenko siveyden sipuli, joka ei ymmärrä taidetta? Olenko ennenaikaisesti keski-ikäistynyt ja menettänyt huumorintajuni? Enkö vain osaa nauttia viihteestä? Vai oliko kenties niin, ettei vereni alkoholipitoisuus ollut tarpeeksi korkea kun nipotin pienistä? Lavalla simuloitiin seksiä, hetkutettiin takamusta, esitettiin kaikki maailman kliseismmät sukupuoliroolit ja vaihdettiin asuja lennossa. Mitään juonta tai tarinaa ei esityksessä ollut, toistensa päälle liimattuja toinen toistaan kliseisempiä liikesarjoja vain.

Tästä aiheesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka. Seksi myy, mutta emmekö voi vaatia parempaa? Erotiikkaakin voi tehdä tyylikkäästi, mutta viihdettäkö ei? Silja ei tässä suinkaan ole ainoa syyllinen, vastaavaa näkee mediassa, kulttuuriarenoilla, lavaspektaakkeleissa ympäri maailman. Kyseenalaistankin nyt koko järjestelmän ja käytän tätä yksittäistä showta esimerkkinä. Muuten olin oikein tyytyväinen Siljan tarjoamaan palveluun, jos nyt ei tuota koko risteilykonseptia lasketa. Se nyt vaan ei ole minun juttuni.

Sisustusta

En ole aiemmin bloggannut sisustamisesta, sillä olen jotenkin kaavamaisesti ajatellut, ettei pienen 30m2 vuokrayksiöni sisustus kiinnosta ketään, eikä siitä ole paljonkaan sanottavaa. 

Nyt kuitenkin päätin, että avaan hieman omaa sisustusfilosofiaani, jos sitä nyt filosofiaksi voi kutsua. Regellisesti sanottuna, sistusmakuni on muuttunut rankasti viimeisen 10 vuoden aikana, joka on varmasti ihan luonnollista. Ihminen kasvaa ja kehittyy, ympärillä trendit muuttuvat, ja visuaalinen silmäkin oppii pitämään uusista asioista. 

Muutin omilleni, tosin poikaystäväni kanssa, vuonna 2001. Silloin kotonamme oli sininen sohva, paljon vaaleaa puuta ja vihreä nojatuoli. Jälkikäteen ajateltuna tunnelma oli aika opiskelijakämppämäinen, mutta olimmehan molemmat alle 25-vuotiata opiskelijoita. Ei siis yllättävää. 

Erottuani asuin pienissä yksiöissä, sekä suuremmassa kolmiossa ystäväni kanssa. Kaikkia leimasi se, että kalusteet kulkivat paikasta toiseen mukana ja niitä "päivitettiin" kankailla ja tyynyillä. Lapsuundenkodista mukana oli vielä useita huonekaluja ja esineitä. Edelleen tyyli oli enemmänkin opiskelija-asunto tai kirpparivarasto kuin suunniteltu kokonaisuus, mutta mikäpäs siinä. Se sopi siihen elämäntilanteeseen. Väreinä kimppakämpässä suosin omassa huoneessani punaista ja keltaista, yleisissä tiloissa meillä oli paljon sinistä ja vihreää. Yksiöissäni väritys oli paljon vaaleampi, tosin vihreä nojatuoli kulki mukanani koko ajan.

Asuin vuosia Ruotsissa, jonne vein pakettiautollisen tavaraa mukanani. Sielläkin asumista leimasi väliaikaisuus, vaikka siis samassa asunnossa tuli vietettyä 4 vuotta. Olin alivuokralaisena, joten mitään suuria muutoksia en voinut tehdä, ja ne jotka luonani Ruotsissa kävivät muistavat varmasti 60-luvun kaamean keltaisen keittiöni ja kylpyhuoneen muovimatot, myös seinillä. Oma sisustusmakuni muuttui hieman hailakammaksi, ruskeita kalusteita, puuta, valkoista, ruskeaa ja edelleen hieman vihreää. Ruotsissa ollessani laajensin makuani hieman myös katalogien ulkopuolelle ja etsin vaikutteita muistakin liikkeistä kuin siitä sinisestä laatikosta :)

Vuonna 2010 palasin Suomeen. Ensimmäisen vuoden asuin pikkuveljeni kanssa vanhempiemme asunnossa Espoossa. Pikkuveljeni sisusti olohuonettamme niin, että sain sinne koulupöydän mahtumaan. Muuten elin lähes matkalaukkuelämää äidin ja isän kalusteissa. Sisustaminen ei kuulunut silloin laisinkaan kuvioon.

Sattuman kautta löysin keväällä 2011 nykyisen pienen yksiöni. 30m2, suhteellisen pienet ja matalat ikkunat, iso kylpyhuone ja mukavan kokoinen keittiö. Sinnekin kasasin tutuilta ja sukulaisilta saatuja kalusteita. Asunnon ilme oli vihreän sohvan ja nojatuolin sanelemaa ja ihan  mieluinen, mitä nyt sohva oli aivan liian suuri tilaan. Pääosin kalusteet, puista ruokapöytää lukuun ottamatta, ovat olleet valkoisia noiden vihreiden lisäksi. 

Nyt kesällä heräsin ensimmäisen kerran siihen, etten ole koskaan oikeastaan suunnietellut sisustustani. Olen vain ostanut tarpeeseen aina jokin kalusteen ja yrittänyt sitoa niitä sitten yhteen. Nyt tein, ensimmäistä kertaa, suunnitelman, miten haluan värien kanssa leikkiä ja millä sidon yhdessä tilassa olevan makuusopen ja olohuoneen yhteen samalla kuitenkin pyrkien tekemään niistä kaksi eri tilaa. 

Uuden sisustuksen väreiksi valikoituivat kirsikka, harmaa ja valkoinen, tehosteina turkoosia, ruskeaa ja pieni ripaus vanhaa vihreää. Vanha sohva sai uuden kodin jo syyskuussa ja vuosikausia palvellut nojatuoli muuttaa siskon omakotitaloon maalle nyt viikonloppuna. Uusin päiväpeiton ja tyynyt sängyllä ja uusi sohva on herkullisen pinkki (tai virallisesti väri taitaa olla kirsikka). 

Suurin osa tavarasta tulee IKEA-tavarataloista, mutta olen halunnut tuoda myös persoonallisuutta esille valokuvin, jotka saavat keskeisen paikan huoneen isolta seinältä. Kun peruskalusteet ja tekstiilit ovat paikallaan aion vielä käyttää aikaa siihen, että löytäisin sinisen laatikon ulkopuolelta myös persoonallisia ratkaisuja, jottei kotini näyttäisi jatkossa aivan IKEA-kuvastolta. Kuvassa tekemäni pieni "kartta" niistä elementeistä, joista kotini sisustus tulee koostumaan.

Itse olen suunnitelmaan kovin tyytyväinen ja koen, että kerrankin kotini on suunniteltu, ei jämistä kasattu. Sisustuslehdissä ja blogeissa näkyvät ihanat musta-valkoiset tai muuten hyvin "värittömät" kodit ovat minusta hurjan kauniita, mutta itse pidän väristä, joten haluan sitä myös kotiini. Se sisustamisessa onkin minusta niin hienoa; jokainen tekee kodistaan sellaisen jossa itse viihtyy.

Voin, mahdollisesti, jakaa kuvia oikeasta kodistani kun muutos on valmis, mutta lupaamaan en mene. Olen hurjan huono ottamaan kuvia.

Digiaika ja normit

Vietin viikon Ruotsissa ystävien ja heidän ystäviensä seurassa. Yhtenä iltana saimme aikaan jokseenkin kiihkeän keskustelun siitä, mikä on nyky-yhteiskunnassa sallittua, hyväksyttyä ja normaalia. Tässä hieman keskustelun pohjalta käymääni pohdintaa.

Yksi osallistujista oli sitä mieltä, että ihmiset ovat nykyään epäkohteliaampia ja itsekeskeisempiä kuin aiemmin. Hän syytti tästä lähtökohtaisesti älypuhelimia ja erityisesti Facebookia. Hänen mukaansa ihmiset ovat niin keskittyneet digitaalisiin suhteisiinsa, että aidot kohtaamiset jäävät väliin. Ei ole enää tärkeää tavata ihmisiä kasvokkain vaan samaan aikaan voi chattailla useamman ihmisen kanssa. Ystävyyssuhteistakin on tullut suorittamista ja niisä etusijalla on tehokkuus.

Itse olen koen, että tässä kohdin ei voidan sanoa, että asia on musta tai valkoinen. Minusta sosiaaliset kanavat auttavat ylläpitämään suhteita, jotka aiemmin olisivat ehkä kuivuneet kasaan ajanpuutteen vuoksi. Samaan aikaan, varsinainen henkilökohtainen kanssakäyminen on saattanut hieman vähentyä, sillä toisten ihmisten elämästä voi lukea/kuulla heitä tapaamatta. Kolikolla on siis kaksi puolta.

Samainen ihminen argumentoi, että ihmiset keskittyvät myös seurassa vain digitaalisiin medioihin, eivätkä huomioi ympärillään läsnä olevia ihmisiä. Tässäkin näkisin toki ääripäät. Itse olen huomannut, että lähipiirini osaa olla sekä fyysisesti, että henkisesti läsnä, vaikka kaikkia vempaimia ei suljettaisi kokonaan kanssakäymisen ajaksi. Toki poikkeuksiakin on ja auliisti myönnän, että itseänikin joskus ärsyttää, jos edes illallista ei voida syödä ilman, että toinen koko ajan vilkuilee puhelintaan. 

Näiden havaintojen pohjalta mietimme sitä, mikä on normaalia ja hyväkysttävää. Osan mielestä on ok, jos puhelimet ovat ruokailun aikana pöydällä ruokailijoiden välissä ja puhelimiin, tviitteihin, sähköpostiin ja viesteihin vastataan tilanteessa kuin tilanteessa. Toiset taas kokevat, että vempaimet on hyvä sulkea kokonaan ja keskittyä vain läsnä oleviin ihmisiin. Poikkeuksena koettiin ihmiset, jotka työnsä puolesta päivystävät, sekä pienten lasten vanhemmat, mutta nämäkin tietyissä rajoissa. 

Mitä mieltä olette? Olemmeko siirtäneet sosiaalisen verkostomme kokonaan digiaikaan vai onko henkilökohtaisella tapaamisella edelleen paikkansa? Keskitymmekö liikaa vempaimiimme vai ovatko ne hyvä lisä hektisessä maailmassa? Missä kulkee raja niiden käytöstä? 

Kekustelussa sivuttiin myös mikä on oikeasti kohteliasta, minkälaista käytöstä voidaan toisilta odottaa ja onko maailmassa yksi yhteinen käytöksen normisto. Palaan näihin esimerkein myöhemmin, tässä postauksessa keskityin kuumimpaan aiheeseen.

Hyväntahtoisia neuvoja

Syksyistä iltaa!

Aiemmin olen kertonut, kuinka olen nettideitannut ja kyllästynyt siihen, aloittanut uudelleen ja taas pettynyt. Sinkkuna olen ollut yli 10 vuotta, joten matkan varrelle on kertynyt vaikka mitä kummaa, niin hyvässä kuin pahassa.

Tänään ei kuitenkaan ole aiheena varsinainen deittaus vaan ympäristön halu antaa siihen liittyviä nevoja, runsain käsin. Ajatus on kytenyt jo aiemmin, mutta Iltalehden artikkeli tällä viikolla toi asian jälleen pintaan. Artikkelin otsikko on Viisi konstia saada toimiva rakkauselämä. Ajatus on, että noudattamalla viittä eri neuvoa löytyy se oikea, jos ei nettideittailu kiinnosta. 

*Disclaimer: Tekstissä rankkaa sarkasmia* 

Alla oma analyysini:

1. Liiku ihmisten parissa. Ihanko totta? Ai ettei kukaan tule kotoa hakemaan (paitsi, että tiedän yhden esimerkin, jossa näin on käynyt)? Sohvalla istumallako ei voi parisuhdetta löytää? 

2. Etsi oikeista paikoista. Ja ne ovat? Tekstin pointti on, että jos et halua miestä joka juhlii joka viikonloppu, älä etsi baarista. Lue tulevan partnerisi ajatuksia etänä ja suuntaa vietämään aikaa samaan paikkaan, missä hän on. Pieni hetki, kaivan esiin kristallipalloni, tarot-kortit ja paijaan mustaa kissaani. 

3. Huomioi muut. Tervehdi muita, ota muut huomioon, ole ulospäinsuuntautunut. Muista, ettei kaikille ole helppoa tutustua muihin ihmisiin. Siis, tee kaikkesi, jotta toisella on mukavaa ja helppoa. Ok, ihan järkevää, mutta eikös tämä nyt ole ihan pätevää kaikissa ihmissuhteissa? Ja koska koen käyttäytyväni näin jo muutenkin, miten tämä edistää erityisesti kumppanin löytämistä? 

4. Tee treffeistä hauskempia. Treffit eivät ole työhaastattelu. No eivät tosiaan, mutta mistäpä sitä vieraan ihmisen kanssa puhutaan, varsinkin jo aiheiden valinta jää aina vain toisen harteille? Jälleen, ihan validi pointti, mutta ensin pitäisi päästä sinne treffeille.

5. Mieti, mistä itse olet kiinnostunut. Ihan järkevää, pähkinänkuoressa, älä muuta isteäsi vastaamaan sitä kuvaa, jonka luulet toisen sinusta haluavan nähdä. Tosiasia tosin tuntuu olevan, että miehille kelpaa tänä päivänä vain koon 32 blondi, jolla on korvien välissä ehkä noin 3 aivosolua, sillä mistään ei saisi olla mitään mieltä, syödä pitää, mutta ei painaa mitään jne. Ei sillä, enpä aio muuttua miellyttääkseni muita, siksi varmasti olenkin vielä sinkku, eiku.. 

Näiden lisäksi rakastan neuvoja ja kommentteja, joita parisuhteissa elävät niin mielellään antavat, sillä sehän ovat eksperttejä kun ovat kerran jonkun löytäneet. 

1. Vielähän sulla on aikaa. Niin on, meillä kaikilla on. Ihan fakta! Auttaako se siihen, että haluaisin parisuhteen nyt, en 10 vuoden kuluttua? Ei!

2. Sitten se nappaa kun ei etsi. Epätoivoisuus ei ole kaunista. Just. Eli siis kotoa tullaan hakemaan?? :) Epätoivo ei todellakaan ole kaunista, mutta onko aktiivisuus treffimarkkinoilla epätoivoisuutta? Myöskin, katso kohta 4 alla.

3. Nauttisit nyt vielä kun voit. OK. Minäpä nautin! Niin siis mistä? Yksinäisyydestä? Lapsettomuudesta? Siitä ettei kukaan välitä (anteeksi itsesäälinen kommentti)!

4. Ei kukaan tule kotoa hakemaan, sun pitää olla aktiivisempi. Aktiivisempi missä? Nettideittejä on takana kymmeniä. Nettiprofiileja 10. On käyty sinkkuilloissa, kansainvälisissä verkostoitumisilloissa, liitytty uusiin järjestöihin, vedetty vuosia useampaakin nuorten aikuisten järjestöä, oltu aktiivisesti kavereiden bileissä tapaamassa uusia ihmisiä jne. Kerrotteko vielä, missä voin olla aktiivisempi. Ja kun sanon näin, saan kommentin 2. Ja kehä on valmis.

Onko muilla kokemuksia? Mistä niitä ihmisiä löytää, siis niitä jotka aidosti ovat kumppania vailla, mutta eivät ole epätoivoisia? Ovat aktiivisia, mutta joilla on omakin elämä?

Odotusten asettamisesta

Viime aikoina olen pohtinut niin monta kertaa, miten suuria odotuksia me ihmiset asetamme toisillemme ja kuinka huonosti niistä oikeasti viestimme. Olen joutunut itse miettimään mitä on realistista odottaa ihmisiltä ja mitä minulta odotetaan. On joskus äärimmäisen vaikea löytää näiden kahden välille balanssia, joka ei tuntuisi keinotekoiselta tai epäaidolta. 

Jos minusta on luontevaa, että viesteihin vastataan noin suurin piirtein HETI kun ne saapuvat, voinko odottaa samaa käytöstä muilta? Jos teen jollekin palveluksen, tarkoittaako se automaattisesti, että toinen on palveluksen myös velkaa? Jos joku maksaa puolestani jotain, onko oletusarvo, että tarjoudun maksamaan takaisin? Jos en osallistu aktiivisesti  jonkun asian järjestämiseen, onko minulla oikeus arvostella silloin järjestelyjä? Jos kutsutaan, onko pakko mennä, vaikkei huvittaisi? Onko oikeus vaatia sitä, mikä tuntuu itsestä oikealta?

Rosa Meriläinen kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa siitä, kuinka myöhästyminen ja itsetunto kuuluvat yhteen. Olin Rosan kanssa eri mieltä asiasta, sillä koen, että jatkuva myöhästely ei ole viesti hyvästä itsetunnosta vaan siitä, ettei ihminen arvosta toisen aikaa vaan tuhlaa sitä olemalla myöhässä. Ainakin Facebookissa sain vastakaikua ajatukselleni. 

Isoisäni usein sanoo, että ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka antaa. Tämän olen todennut pätevän niin moneen asiaan. Jos minulta pyydetään palvelusta, enkä osaa sanoa ei, ei se ole toisen ongelma. Toisaalta, kuinka kauan voi hyväksikäyttää toisen kiltteyttä, ennen kuin pitäisi omassa sydämessä tuntua pisto siitä, että olisi ehkä toisen vuoro myös saada jotain? Onko oikein rahastaa toisten kiltteydellä, vai voisiko joskus nähdä asiat palveluksina, joista ei tarvitse ottaa rahaa. 

Tiedän, tekstini on kryptinen ja kovin muotoilematon. Itse olen yleensä se, joka kiltisti tekee palveluksia odottamatta vastapalvelusta ja maksaa vähän liikaakin, ettei joudu itse rahoja pyytämään. Olen mielelläni se, joka auttaa ja palvelee muita, mutta samaan aikaan, näin vanhemmiten, olen huomannut sen myös ärsyttävän entistä enemmän. Tietyllä tavalla haluaisin olla itsekäs ja sanoa ei tai vaatia korvausta ajasta, jonka käytän, mutta eihän niin voi tehdä. Samaan aikaan maksan jollekin toiselle hänen ajastaan ajattelematta asiaa sen kummemmin. Onko tämä sitä huonoa itsetuntoa tai itsensä arvostamista? Jos en kerro odotuksiani, en voi olettaa toisen niitä ymmärtävän. Mutta jos kerron, asetanko silloin kanssakäymisille rajat, joihin toinen ei mahdollisesti suostukaan? 

Ihmiset ovat kummallisia.

Vakaumuksesta

Olen, kuten olen aiemmassakin postauksessa todennut, aina ollut kiinnostunut uskonnoista ja varsinkin niiden ääri-ilmiöistä. Talven aikana olen lukenut kirjat Propeth's Prey (Sam Brower), Beyond Belief (Jenna Miscavige Hill), Under the banner of heaven (Jon Krakauer) ja Growing Up Amish (Ira Wangler). Browerin, ja Krakauerin kirjat keskittyvät Warren Jeffsin mormonilahkoon (FLDS), joka oli muutamia vuosia sitten keskeisesti mediassa alaikäisten tyttöjen pakkoavioliittojen ja lasten hyväksikäytön vuoksi. Jeffs istuu tällä hetkellä vankilassa useista rikoksista. Hill taas on viettänyt lapsuutensa skientologian jäsenenä ja Wangler, kuten kirjan nimikin kertoo, on syntyjään amish.

Ennen kuin lähden purkamaan tuntojani kirjojen pohjalta, muistutan, ettei minulla ole mitään uskontoa vastaan. Arvostan suuresti ihmisten vakaumusta, kuitenkin vain niin kauan kuin vakaumus on jotain, jonka ihminen on valinnut itse, ilman pelkoa tai kiristystä tai pakkoa. Arvostan myös suuresti vakaumuksellisia ihmisiä, jotka ymmärtävät, että muilla voi olla muita vakaumuksia ja he voivat silti olla hyviä ihmisiä.

FLDS on kiehtonut minua jo pitkään. Kyse on käsitykseni mukaan kultista, joka perustaa ideologiansa profeettansa (viime vuosina Warren Jeffs) seuraamiseen ehdoitta. Kultin pohjalla on löyhästi mormonien kirja, mutta muuten se eroaakin vahvasti main stream mormonikirkon opeista. 

Hillin kirja käsittelee hänen koko elämäänsä, jonka hän vietti aina nuoreksi aikuiseksi saakka skientologian Sea Org. järjestössä. Lapset erotettiin jo aivan pienenä vanhemmistaan palvelemaan järjestöä. Koulutus oli hyvin vajavaista, lähinnä ideologista ja ihmisiä pidettiin mukana toiminnassa pelolla ja kiristyksellä. Skientologia on minusta siitä kiinnostava, että sillä on suhteellisen korkea profiili sen monien julkkisjäsenten kautta. On kuitenkin muistettava, että se elämä, jota järjestön sisällä eletään on hyvin erilaista siihen verrattuna, jota nämä julkimot elävät. Jäsenillä ei ole omaisuutta ja he ovat hyvin sidottuja järjestöön ja sen johtajaan.

Amisheissa minua on kiinnostanut yhteisön rajat. On minusta ihan hieno idea elää puhtaasti luonnosta, yksinkertaisesti, ilman kerskakulutusta. Lahkoksi sen kuitenkin määrittelisin sen vuoksi, että niille, jotka lähtevät ei ole paluuta takaisin ja samalla kun he tämän vaikean päätöksen tekevät, yhteisö sulkee heidät kokonaan ulkopuolelle. Sama tietenkin koskee myös kahta aiempaa esimerkkiä. Kirjan lisäksi olen kesällä muutamaan otteeseen katsonut joltakin kanavalta tulevaa Amish, rintamakarkurit (muistaakseni) sarjaa, jossa seurataa lahkosta lähteneiden elämää, sekä yhden nuoren naisen kokemusta lahkoon liittymisestä. 

Onkin käsittämätöntä lukea, kuinka kaikissa kirjoissa paljastetaan lahkoista sellaisia tietoja, joita ei voi järjellä käsittää. Mikä uskonto naittaa 12-vuotiata 80-vuotiaan 39. vaimoksi? Kenen mielestä on ihan järjellistä, että yksi mies voi pakottaa koko yhteisön luopumaan lemmikeistään ja sitten ampua nuo lemmikit kylmästi? Miten yksikään äiti voi hyväksyä sen, että pojat lähetetään pois yhteistöstä, sillä he kilpailevat kirkon vanhimpien kanssa samoista nuorista tytöistä? Kuinka vanhemmat voivat katsoa vierestä, kun heidän lapsensa lähetetään lähinnä keskitysleiriä muistuttavalle leirille kadeteiksi jo alakouluikäisinä? Nyky-yhteiskunnassa ei varmastikaan ole ketään, joka uskoo siihen, ettei lapsia kannata kouluttaa vaan heidät kannattaa orjuuttaa rakennustyömaille töihin jo 10-vuotiaina palkatta? Tai siis, kyllähän tietenkin näin voi ajatella, sillä näin lahkojen jäsenet ajattelevat. En halua kutsua heitä hulluiksi tai tyhmiksi, sillä voiko ihminen kyseenalaistaa arvomaailmaansa jos siihen on pienestä saakka kasvanut ja sen ainoaksi oikeaksi ajatusmaailmaksi kokee? Se onkin minusta yksi tämän ilmiön suuria kysymyksiä. Miten heikko on ihmismieli, että se voidaan ohjelmoida uskomaan meistä muista aivan hullulta kuulostavia väitteitä tosiksi?

Toisaalta minusta on hienoa, että ihmisellä on kyky uskoa johonkin itseään suurempaan ilman fyysisiä todistusaineistoja. Samaan aikaan mietin, miten voi valita uskovansa, jos ei tiedä muista vaihtoehdoista, joita ympärillä on? Oletko uskossa, jos et ole sitä tietoisesti muiden teologioiden joukosta valinnut? Uskotko silloin vilpittömästi vai pakotettuna, jos et osaa verrata omaa uskoasi muihin mahdollisuuksiin? Tässä kiteytyykin minusta uskonnon ja aivopesun ero. Usko on sitä, että valitsee vapaaehtoisesti, muutkin vaihtoehdot tietäen, yhden teologian jota seuraa ja sitä opiskelee. Aivopesu taas on sitä, ettei millekään ole lähdettä. Seurataan vain sokeasti jonkun ihmisen ajatuksia kyseenalaistamatta, tutkimatta, kuulematta,. näkemättä.

Joskus itse kaipaisin uskoa elämääni, sellaista lapsenomaista uskoa, joka ei kysele todisteita! Sen puutteessa, keskityn siihen ainoaan uskoon, joka minulla on. Uskon ihmiseen, siihen että jokaisessa on hyvää ja siihen, että me jokainen rakennamme oman onnemme, toistemme tuella ja avustuksella. Amen.

Tunteet solmussa

Aiemmat kirjoitukset ovat herättäneet keskustelua, tosin ei täällä blogissa niinkään vaan teekupposten äärellä, kävelyllä, automatkoilla ja puhelimessa ihmisten kanssa, jotka blogiani lukevat. Pääosin palaute on ollut positiivista ja pohdiskelevaa, jota toivoinkin. Tänään haluan kirjoittaa tunteista. Ajatus ei suinkaan ollut, kun blogin kirjoittamiseen ryhdyin, että aiheet olisivat näin raskaita, mutta kaipa sitä kirjoittaa siitä mikä on mielessä.

Tunteita on meillä kaikilla, positiivisia, negatiivisia, polttavia, palavia. Tunne on aito sille, joka sen tuntee ja sen voimakkuutta voidaan mitata vain ihmisen sisällä. Sitä ei voi kukaan muu arvottaa eikä mitata. Josta päästäänkin aiheeseen. Jokainen meistä on salannut tunteitaan. Jokainen on kokenut, ettei tunnetta oteta tosissaan. Jokainen on turhautunut joskus siihen, ettei toinen ymmärrä miltä juuri minusta juuri silloin tuntuu. Tai ainakin näin haluan uskoa, sillä minusta tältä tuntuu hyvin usein.

Tunteet ovat aina suhteellisia. Joku kokee epätoivoa kun suosikkijoukkue häviää mestaruusottelun. Joku itkee vain kuoleman kohdatessaan, jos silloinkaan. Joku nauraa pienimmästäkin, toista ei naurata edes maailmankuulu koomikko. Onko toisen ääripään tunteet siis vähemmän merkityksellisiä kuin toisen ja mittaako tunteen laatua tai määrä sen osoittamisen tapa vai sisäinen mittari?

Itse olen joutunut viime aikoina miettimään kuinka näkyviä tunteenosoituksia tai tunteiden kohtaamisen välttämistä tulisi käsitellä. Itse olen ihminen, josta näkyy päälle sekä hyvässä, että pahassa miltä tuntuu, vaikka vanhemmiten olenkin oppinut paremmin ja paremmin peittelemään reaktioitani, vaikka sisällä kuohuu. Toisaalta tunnen monia ihmisiä, joille tunteiden osoittaminen on suurtakin suurempi tabu ja kaikki haudataan, ja tunteita vältellään loppuun saakka. Ihmissuhteita kariutuu, koska tunteita ei käsitellä. Samaan aikaan suhteita kariutuu toisaalla koska tunteiden ilmaisut kolahtavat toisiinsa niin kovaa, että räjähdyksiltä ei voidan välttyä.

Onko siis minulla oikeus tuntea ja se ilmaista? Väitän että on. Onko toisella oikeus tuntea ja pitää se itsellään? Jälleen vastaus on kyllä. Mutta mitä tapahtuu kun kaksi ihmistä käsittelee tunteitaan näin erilailla ja samaan aikaan yrittävät selvittää yhteisiä välejään ja suhdettaan? Itse näen kaksi vaihtoehtoa. Joko toinen taipuu toisen tapaan ja hyväksyy itselle epämieluisan tavan käsitellä tuneteita, tai jättää käsittelemättä, tai suhde kariutuu.

Ihmissuhteiden tulisi aina olla kahden kauppa ja liikenteen sujua molempiin suuntiin. Jos kuitenkin toinen hukutetaan toisen tunteisiin, tai vaihtoehtoisesti tunteita ei käsitellä, voi tuloksena olla solmu, joka ei koskaan aukea. Kenen oikeuksia siis tallotaan, kuka antaa periksi, kuka myöntyy toisen tapaan? Ja joutuuko silloin kieltämään omat tunteensa?

Teksti ei ole ehkä aivan valmis kirjoitus vaan lähinnä ajatusten virtaa ja pohdintaa. Pohtikaa kanssani!

Status

Heips!

Huomasin kauhukseni, että viimeisestä kirjoituksesta on on jo aikaa melkein puoli vuotta. Mihin aika on mennyt. Nyt lupaan ryhdistäytyä ja kirjoittaa useammin, kirjoittaminen on kuitenkin minulle terapiaa.

Viime päivinä olen miettinyt paljon statusta ja sen tavoittelua. Olen huomannut, että nyky-yhteiskunnan suorittamispaineen alla ihmiset keräävät statusta ilman substanssia. Eli statusta statuksen vuoksi. Kärjistäen, tuntuu olevan ihan sama miten Audi kulkee kunhan se on Audi. Esimieheksi tai johtajaksi halutaan, koska se kuulostaa hyvältä, ei siksi mitä työ sisältää tai mitä työssä voi saada aikaan. Vapaaehtoistyötä tehdää sen vuoksi, että se näyttää hyvältä ansioluettelossa, ei siksi, että haluttaisiin oikeasti auttaa. 

Esimerkkejä on monia ja olenkin miettinyt, miksi stausta niin kovasti tavoitellaan? Haetaanko tällä jotain olemisen tarkoitusta, elämän sisältöä? Mutta jos näin on, miksi status on täkeämpi kuin substanssi? Onko kyse huonosta itsetunnosta, jota yritetään pönkittää statuksella? Koska ajan Audilla ja olen johtaja olen parempi, suositumpi, arvostetumpi kuin se joka on kaupan kassa ja ajaa Toyotalla? Siis, en ole johtaja, enkä aja Audilla, esimerkki on keksitty!

Samaan aikaan yhteiskunnassa on nousemassa uusi trendi, jonka ajatus on olla mahdollisimman trenditön ja anonyymi. Tehdään jotain hanttihommaa, jotta saadaan pakolliset laskut maksettua ja haukutaan herroja jotka ajelevat Mersuillaan. Tai kun tarkemmin ajattelen, tämähän on ikuinen mielentila Suomessa. Ei parane työläisen herrojen seurassa liikkua.

Minusta status on jotain joka koostuu monesta eri osa-alueesta ja arvoista. Jos saisin valita, statukseni olisi ammattilainen, joka välittää sekä työstään, että ympäristöstään ja joka antaa muille tilaa elää omaa elämäänsä. En kaipaa Audia, en hienoa titteliä vain tittelin takia, en rikasta miestä. Ajan tyytyväisenä Seatilla, titteli on mutta se ei ole tärkeä ja vaivaannun sen liiasta käytöstä,. Mies olisi kiva, mutta en katso lompakkoa valinnan yhteydessä.

Elämässä on niin paljon asioita, joita tavoitella. Yksi niistä ei suinkaan ole status, tärkeintä on olla onnellinen ja rohkenen väittää, ettei status tai sen puoleen rahakaan, tee ketään onnelliseksi. 

Kuten ennenkin, kaikki kommentit ovat tervetulleita!

Oletko eliittiä

Moni on varmasti nähnyt netissä ja telkkarissa mainoksia nettideittipalvelusta, jonka myyntivaltti on "laadukkaat" jäsenet. Olen miettinyt miten tämä "laatu" taataan ja mitä se tarkoittaa. Siispä ajattelin tehdä testin ja kirjautua palveluun, jonne rekisteröityminen on ilmaista.

Palvelun tarjoaa saksalainen yritys ja heidän yhteystietonsa saa sääntölomakkeesta, joka on esillä nettisivujen etusivulla.Etusivulla kyseinen palvelu kertoo, että jokainen profiili tarkistetaan. Vaikka rekisteröityminen on ilmaista, käyttöehdoissa kerrotaan, epäsuorasti, että jotta muihin jäseniin saa yhteyden on jäsenyys muutettava maksulliseksi.

Kun rekisteröitymisen aloittaa, pitää valita onko nainen vai mies. Kun klikkasin "nainen" valitsi ohjelma automaattisesti, että etsin miestä. Valinnan voi muuttaa, mutta tämä o k ensimmäinen kerta kun kirjaudun nettideittipalveluun, että palvelu olettaa automaattisesti minun etsivän miestä.

Profiilin täyttäminen alkaa yleistiedoilla, ikä, koulutus ja sukupuoli, tämän jälkeen kerrotaan ulkonäöstä klikkaamalla eri vaihtoehtoja kuten muodikas, urheilullinen, ylipainoinen, puoleensavetävä, tavallinen, seksikäs, terve. Seuraavaksi käsitellään uskonto, minun ja mitä hyväksyisin kumppanin uskonnoksi.

Sitten siirrytään persoonallisuustestiin. Ensimmäisen 19 väittämän joukossa on helmiä kuten "annan aikaa muille ihmisille" ja "osallistuessani keskusteluun nostan ne usein uudelle tasolle". Tämän jälkeen listataan luonteenpiirteitä 10 sivun verran, jokaisella sivulla 15-20 yksisanaista luonteenpiirretä. Kaikkiin vastataan 7 portaisella asteikolla. Tässä kohdin jo kyllästyin. Suurin osa piirteistä oli kovin pinnallisia, joten klikkailin ihan lottoarvonnalla vastauksia kuyselyyn. Tekemättä kyselyä, ei profiilia julkaista ja sivusto ilmoittaa että mikäli profiilia ei tee loppuun muutamassa päivässä poistetaan profiili automaattisesti.

Itselle jää kyllä arvoitukseksi mitä se laatu on ja miten sitä valvotaan, samoin kuin se miten se taataan. Jokainen kui arvioida itseään hyvin suppeilla ja pinnallisilla kriteeriellä. Minua tämä lei vakuuttanut, voivat poistaa profiilini, en tallentanut valinojani!

Nettideittaus on jo snänsä haastavaa ja laatua voisi olla valikoimassa enemmänkin, mutta en vain usko nettilmakkeen täytämisen sitä takaavan! Piste!

Onko joku muu kokeillut nettideittaamista? Kokemuksia?

Tädittely ja huomauttelu

Lomat on lusittu kaukomailla ja on aika palata arkeen.

Aiheita olisi ainakin 100, mutta tässä aihe, joka saa aina vereni kuplimaan, ja tuntien ystäväni en ole ainoa.

Olen kahden lapsen täti. Kannan tätä arvonimeä ylpeänä ja pää pystyssä, mutta vain näiden kahden lapsen kohdalla. Toiselle olen itse asiassa täti, toiselle faster. En siis ole täti lapselle, jonka vaunut autan ulos junasta, en ole täti lapselle, jonka kohtaan kaupassa, en ole täti lapselle jonka vanhemmat tunnen, mutta joiden sisarus en ole.

Olenko liian herkkä, kun kammoan täti nimitystä muiden kuin sisarusteni lasten ollessa kyseessä? Emmehän kutsu kaikkia vanhempia naisiakaan mummeiksi (mummoksi kyllä jotkut, tämäkään minusta ei ole ok) tai kaikkia Sauli nimisiä presidentiksi. Jos lapselle pitää sanoa "piip auttaa meidät junasta" voisiko vain sanoa hän, mukava nainen tms. Ja miksi lapselle pitää ylipäätään selittää tämä asia, eikö voi vain katsoa auttajaa silmiin ja sanoa kiitos?

Toinen asian, joka on viime päivinä saanut vereni kohahtamaan, on vanhempien ihmisten, siis tuntemattomien asenne maailmaan ja omiin oikeuksiinsa. Rouva G jakoi sosiaalisessa mediassa tapausta, jossa kanssamatkustaja oli hermostunut kaksivuotiaan laulaesa metrossa. Rouva G kertokoon lisää, jos tahoo.

Itse taas kohtasin maailman tahditomimman naisen uima-altaassa eilen aamulla. Olin altaassa klo 6:15 ja pistin suuren vaihteen vesijuoksutreenissäni päälle. Samassa altaassa oli kaksi vanhempaa lillujaa, eli naista joka vesijuoksuvyöt päällä pääsevät juttelultaan hädin tuskin eteenpän. Lilluvat myös tietenkin vierekkäin. Kun olin ohittanut heidät useamman kerran kääntyi toinen naisista ympäri ja sanoi (mahdollismman suora lainaus) "onpas sulla punaiset posket. Oletko ajatellu tehdä asialle jotain?". Ne jotka minut tuntevat, tietävät, että poskeni vat aina hieman punaiset puhumattakaan pakkasaamusta ja suikun jälkeen urheilemisesta. Kun en sitten hämmästykseltäni sanonut takaisin mitään, sanoi samainen nainen hänet sueraavalla kerralla ohittaessani "nuoret on nykyään niin koppavia, ei osata kunnoittaa vanhempia ihmisiä olenkaan ja vastata kun puhutellaan". Voihan pyhä jysäys!

Toisin kuin Rouva G jolla on aina sana hallussa, pysyin hiljaa sillä pelkäsin, että jos suni avaan, ei jälki ole kaunista.

Tässä tämän vuoden ensimmäinen purku, herättääkö ajatuksia?