Odotusten asettamisesta

Viime aikoina olen pohtinut niin monta kertaa, miten suuria odotuksia me ihmiset asetamme toisillemme ja kuinka huonosti niistä oikeasti viestimme. Olen joutunut itse miettimään mitä on realistista odottaa ihmisiltä ja mitä minulta odotetaan. On joskus äärimmäisen vaikea löytää näiden kahden välille balanssia, joka ei tuntuisi keinotekoiselta tai epäaidolta. 

Jos minusta on luontevaa, että viesteihin vastataan noin suurin piirtein HETI kun ne saapuvat, voinko odottaa samaa käytöstä muilta? Jos teen jollekin palveluksen, tarkoittaako se automaattisesti, että toinen on palveluksen myös velkaa? Jos joku maksaa puolestani jotain, onko oletusarvo, että tarjoudun maksamaan takaisin? Jos en osallistu aktiivisesti  jonkun asian järjestämiseen, onko minulla oikeus arvostella silloin järjestelyjä? Jos kutsutaan, onko pakko mennä, vaikkei huvittaisi? Onko oikeus vaatia sitä, mikä tuntuu itsestä oikealta?

Rosa Meriläinen kirjoitti taannoin Helsingin Sanomissa siitä, kuinka myöhästyminen ja itsetunto kuuluvat yhteen. Olin Rosan kanssa eri mieltä asiasta, sillä koen, että jatkuva myöhästely ei ole viesti hyvästä itsetunnosta vaan siitä, ettei ihminen arvosta toisen aikaa vaan tuhlaa sitä olemalla myöhässä. Ainakin Facebookissa sain vastakaikua ajatukselleni. 

Isoisäni usein sanoo, että ei se ole tyhmä joka pyytää vaan se joka antaa. Tämän olen todennut pätevän niin moneen asiaan. Jos minulta pyydetään palvelusta, enkä osaa sanoa ei, ei se ole toisen ongelma. Toisaalta, kuinka kauan voi hyväksikäyttää toisen kiltteyttä, ennen kuin pitäisi omassa sydämessä tuntua pisto siitä, että olisi ehkä toisen vuoro myös saada jotain? Onko oikein rahastaa toisten kiltteydellä, vai voisiko joskus nähdä asiat palveluksina, joista ei tarvitse ottaa rahaa. 

Tiedän, tekstini on kryptinen ja kovin muotoilematon. Itse olen yleensä se, joka kiltisti tekee palveluksia odottamatta vastapalvelusta ja maksaa vähän liikaakin, ettei joudu itse rahoja pyytämään. Olen mielelläni se, joka auttaa ja palvelee muita, mutta samaan aikaan, näin vanhemmiten, olen huomannut sen myös ärsyttävän entistä enemmän. Tietyllä tavalla haluaisin olla itsekäs ja sanoa ei tai vaatia korvausta ajasta, jonka käytän, mutta eihän niin voi tehdä. Samaan aikaan maksan jollekin toiselle hänen ajastaan ajattelematta asiaa sen kummemmin. Onko tämä sitä huonoa itsetuntoa tai itsensä arvostamista? Jos en kerro odotuksiani, en voi olettaa toisen niitä ymmärtävän. Mutta jos kerron, asetanko silloin kanssakäymisille rajat, joihin toinen ei mahdollisesti suostukaan? 

Ihmiset ovat kummallisia.

Vakaumuksesta

Olen, kuten olen aiemmassakin postauksessa todennut, aina ollut kiinnostunut uskonnoista ja varsinkin niiden ääri-ilmiöistä. Talven aikana olen lukenut kirjat Propeth's Prey (Sam Brower), Beyond Belief (Jenna Miscavige Hill), Under the banner of heaven (Jon Krakauer) ja Growing Up Amish (Ira Wangler). Browerin, ja Krakauerin kirjat keskittyvät Warren Jeffsin mormonilahkoon (FLDS), joka oli muutamia vuosia sitten keskeisesti mediassa alaikäisten tyttöjen pakkoavioliittojen ja lasten hyväksikäytön vuoksi. Jeffs istuu tällä hetkellä vankilassa useista rikoksista. Hill taas on viettänyt lapsuutensa skientologian jäsenenä ja Wangler, kuten kirjan nimikin kertoo, on syntyjään amish.

Ennen kuin lähden purkamaan tuntojani kirjojen pohjalta, muistutan, ettei minulla ole mitään uskontoa vastaan. Arvostan suuresti ihmisten vakaumusta, kuitenkin vain niin kauan kuin vakaumus on jotain, jonka ihminen on valinnut itse, ilman pelkoa tai kiristystä tai pakkoa. Arvostan myös suuresti vakaumuksellisia ihmisiä, jotka ymmärtävät, että muilla voi olla muita vakaumuksia ja he voivat silti olla hyviä ihmisiä.

FLDS on kiehtonut minua jo pitkään. Kyse on käsitykseni mukaan kultista, joka perustaa ideologiansa profeettansa (viime vuosina Warren Jeffs) seuraamiseen ehdoitta. Kultin pohjalla on löyhästi mormonien kirja, mutta muuten se eroaakin vahvasti main stream mormonikirkon opeista. 

Hillin kirja käsittelee hänen koko elämäänsä, jonka hän vietti aina nuoreksi aikuiseksi saakka skientologian Sea Org. järjestössä. Lapset erotettiin jo aivan pienenä vanhemmistaan palvelemaan järjestöä. Koulutus oli hyvin vajavaista, lähinnä ideologista ja ihmisiä pidettiin mukana toiminnassa pelolla ja kiristyksellä. Skientologia on minusta siitä kiinnostava, että sillä on suhteellisen korkea profiili sen monien julkkisjäsenten kautta. On kuitenkin muistettava, että se elämä, jota järjestön sisällä eletään on hyvin erilaista siihen verrattuna, jota nämä julkimot elävät. Jäsenillä ei ole omaisuutta ja he ovat hyvin sidottuja järjestöön ja sen johtajaan.

Amisheissa minua on kiinnostanut yhteisön rajat. On minusta ihan hieno idea elää puhtaasti luonnosta, yksinkertaisesti, ilman kerskakulutusta. Lahkoksi sen kuitenkin määrittelisin sen vuoksi, että niille, jotka lähtevät ei ole paluuta takaisin ja samalla kun he tämän vaikean päätöksen tekevät, yhteisö sulkee heidät kokonaan ulkopuolelle. Sama tietenkin koskee myös kahta aiempaa esimerkkiä. Kirjan lisäksi olen kesällä muutamaan otteeseen katsonut joltakin kanavalta tulevaa Amish, rintamakarkurit (muistaakseni) sarjaa, jossa seurataa lahkosta lähteneiden elämää, sekä yhden nuoren naisen kokemusta lahkoon liittymisestä. 

Onkin käsittämätöntä lukea, kuinka kaikissa kirjoissa paljastetaan lahkoista sellaisia tietoja, joita ei voi järjellä käsittää. Mikä uskonto naittaa 12-vuotiata 80-vuotiaan 39. vaimoksi? Kenen mielestä on ihan järjellistä, että yksi mies voi pakottaa koko yhteisön luopumaan lemmikeistään ja sitten ampua nuo lemmikit kylmästi? Miten yksikään äiti voi hyväksyä sen, että pojat lähetetään pois yhteistöstä, sillä he kilpailevat kirkon vanhimpien kanssa samoista nuorista tytöistä? Kuinka vanhemmat voivat katsoa vierestä, kun heidän lapsensa lähetetään lähinnä keskitysleiriä muistuttavalle leirille kadeteiksi jo alakouluikäisinä? Nyky-yhteiskunnassa ei varmastikaan ole ketään, joka uskoo siihen, ettei lapsia kannata kouluttaa vaan heidät kannattaa orjuuttaa rakennustyömaille töihin jo 10-vuotiaina palkatta? Tai siis, kyllähän tietenkin näin voi ajatella, sillä näin lahkojen jäsenet ajattelevat. En halua kutsua heitä hulluiksi tai tyhmiksi, sillä voiko ihminen kyseenalaistaa arvomaailmaansa jos siihen on pienestä saakka kasvanut ja sen ainoaksi oikeaksi ajatusmaailmaksi kokee? Se onkin minusta yksi tämän ilmiön suuria kysymyksiä. Miten heikko on ihmismieli, että se voidaan ohjelmoida uskomaan meistä muista aivan hullulta kuulostavia väitteitä tosiksi?

Toisaalta minusta on hienoa, että ihmisellä on kyky uskoa johonkin itseään suurempaan ilman fyysisiä todistusaineistoja. Samaan aikaan mietin, miten voi valita uskovansa, jos ei tiedä muista vaihtoehdoista, joita ympärillä on? Oletko uskossa, jos et ole sitä tietoisesti muiden teologioiden joukosta valinnut? Uskotko silloin vilpittömästi vai pakotettuna, jos et osaa verrata omaa uskoasi muihin mahdollisuuksiin? Tässä kiteytyykin minusta uskonnon ja aivopesun ero. Usko on sitä, että valitsee vapaaehtoisesti, muutkin vaihtoehdot tietäen, yhden teologian jota seuraa ja sitä opiskelee. Aivopesu taas on sitä, ettei millekään ole lähdettä. Seurataan vain sokeasti jonkun ihmisen ajatuksia kyseenalaistamatta, tutkimatta, kuulematta,. näkemättä.

Joskus itse kaipaisin uskoa elämääni, sellaista lapsenomaista uskoa, joka ei kysele todisteita! Sen puutteessa, keskityn siihen ainoaan uskoon, joka minulla on. Uskon ihmiseen, siihen että jokaisessa on hyvää ja siihen, että me jokainen rakennamme oman onnemme, toistemme tuella ja avustuksella. Amen.