Pitkästä aikaa taas hei!
Syksy on jo pitkällä ja vettä tulee kuin aisaa. Itse jotenkin myös nautin tästä, sillä kuumuus ei ole minun juttuni! Ei sillä, että tänä kesänä olisi ollut erityisen kuuma :)
Mutta asiaan. Olen aina ihaillut ihmisiä, joilla on jokin vakaumus tai usko ylempiin voimiin, sillä se on asia, joka tuo varmasti lohtua ja turvaa kaoottiseen maailmaan. Tällä en kuitenkaan halua sanoa, että hyväksyn minkään uskontokunnan ääriliikkeiden harjoittamaa terrorismia, riistoa tai aivopesua. On kuitenkin muistettava, että ääriliikkeet ovat ääriliikkeitä, eivät koko uskontokunnan näkemys! Jokaisen, ja tarkoitan ihan jokaisen, on saatava uskoa tai olla uskomatta mihin haluaa toisia kunnoittaen ja ketään vahingoittamatta.
Itse olen tapakristitty. En varsinaisesti usko jumalaan tai muuhun suurempaan voimaan, mutta osaa kirkon perinteistä ja tavoista pidän osana kulttuuriani ja varsinkin lapsuusmuistojani.
Rippikoulun jälkeen olin isosena ja leirinohjaajana ja muutenkin vahvasti mukana seurakunnan toiminnassa. Se oli antoisaa aikaa, mutta ajan myötä aloin itse ymmärtää, etten seiso kirkon hengellisen sanoman takana. Luettelin uskontunnustuksen ulkomuistista ja herran siunaus oli vain sanoja. Musiikista pitävänä lauloin sujuvasti virsiä ja nuorten hengellistä musiikkia, mutta täysin ulkokultaisesti.
En lopettanut aktiivista uraani seurakuntanuorena uskonpuutteen vuoksi tai siksi, että koin että minulle kirkossa jotan tuputettiin, vaan sen vuoksi etten kokenut voivani antaa kirkolle sitä mitä se minulta, instituutiona, odotti. Jos asiaa minulta nyt kysytään, en osaa enää sanoa mitä nämä odotukset mielestäni olivat, mutta jätin seurakunnan ja siirryin urheilemaan.Minulla on edelleen hyvät välit useampaankin pappiin ja kirkon nuorisotyöntekijään ja arvostan heitä suunnattomasti.
Haluan myös sanoa, että parin vuoden takainen homokeskustelu ei saanut minua eroamaan kirkosta, sillä muutaman ihmisen mielipide ei poista kirkon monin paikoin korvaamatonta yhteiskunnallista työtä. Kirkossa ja uskossa on paljon hyvää ja olen aina ollut kiinnostunut siitä psykologiasta, joka uskon takaa löytyy. Rationaalinen ihminen ei koe välttämättä ristiriitaa faktan ja uskon välillä, vaan yksinkertaisesti uskoo. Se on minusta samalla tavalla kaunista kuin rakkaus kahden ihmisen välillä. Ei sitäkään voi konkretialla mitata.
Jälleen avain on rationaalisuus. Vapaus valita, kyseenalaistaa ja etsiä omaa tapaa uskoa tai olla uskomatta. Antaa hengellisyytensä kukoistaa tai sulkea se kaappiin. Usko, hengellisyys ja jokaisen oma sielunelämä ovat kuitenkin yksityisiä asioita, joista voi keskustella, mutta joita ei tarvitse puolustaa.
Kesällä minua lähestyi nuorehko nainen, joka lupaa kysymättä alkoi minulle saarnata siitä, kuinka olematta jumalan lapsi joudun ikuiseen kadotukseen. Annoin hänen saarnata mutta lopuksi totesin, että minua kadotus ei pelota, sillä en siihen usko. Hän hämmenttyi totaalisesti ja poistui paikalta. Houkuttelemalla minua taivaan valtakuntaan pelottelemalla kadotuksella hän piirsi ympyrän, josta ei pääsyt pois.
Tietty hengellisyys kiinnostaa minua edelleen ja etsinkin omaa hengellisyyttäni luonnosta ja kulttuurista. Kaksi viikkoa sitten kävin katsomassa Aleksanterin teatterissa Alladin-musikaalin, joka kosketti kuten voin avoimen uskon voivan koskettaa. Minulle avautui uusi ulottuvuus yhteiskuntamme nurkkakuntaisuuteen, siitä tosin myöhemmin enemmän. Minulle hengellisyys on parhaimmillaan yhteyttä toisiin ihmisiin jonkin yhteisesti koskettavan asia äärellä. Joillekin asia on Jeesus, toisille Allah ja kolmannelle kauniisiti toteutettu ja sanomaltaan moniuloitteinen kulttuurielämys.
Mikä on siis kirjoituseni ydin? Se, että hengellisyyttä on yhtä montaa lajia kuin meitä ihmisiä ja että jokaisen hengellisyys on arvokasta, niin kauan kun se ei aiheuta harmia muille. Vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti