Viime aikoina olen miettinyt pärjäämistä ja suomalaista sisua. Sisuhan määritellään seuraavasti:
Sisu on sitkeää, hellittämätöntä tahdonvoimaa, sinnikkyyttä, lannistumattomuutta. Sisun käsite on osa suomalaista kansallisidentiteettiä.
Käsitys, että suomalaiset ovat pitkälti luonnonolojen vuoksi
sisukkaampia kuin useimmat muut kansat, tuli laajalti tunnetuksi
1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mihin vaikutti erityisesti suomalaisten
kestävyysjuoksijoiden suuri menestys olympialaisissa ja muissa kansainvälisissä urheilukilpailuissa. Entistäkin tunnetummaksi käsite suomalainen sisu tuli sittemmin talvisodan
aikana. Ulkomaalaiset kirjeenvaihtajat ja toimittajat selittivät, että
sana sisu kuvasi parhaiten Suomea. New York Times-lehti kirjoitti
sisusta: "sisu-sana oli ihmeellisin heidän sanoistaan". (lähde wikipedia)
Sisukkuus on siis suomalaista ja suomalaisen on näin ollen oltava sitkeä ja hellittämätön, sinnikäs ja lannistumaton. On pärjättävä, osattava ja vaiettava. Ylpeys on heikkous ja vaikeuksista ei saa puhua, sillä valittaminen on turhaa. Näin kärjistettynä.
Joskus kuitenkin itse mietin, että onkohan tämä aina hyvä asia. Itsensä likoon laittaminen, ei vain fyysisesti, mutta etenkin henkisesti ja haavoittuvuuden näyttäminen on usein tapa saada yhteys toiseen ihmiseen. Suomalaisessa kulttuurissa asia ja fakta menee ensin, tunne tulee yleensä perässä ja ne joilla tunne johtaa toimintaa, koetaan pehmoiksi ja joskus jopa saamattomiksi.
Itse olen äärimmäisen asiaorientoitunut ja yleensä analysoin asiat hyvinkin tarkasti. Samalla olen nopea toimimaan ja viemään asioita eteenpäin, joskus kuitenkin unohtaen asiaan liittyvät ihmiset ja tunteet. Näiden välille olen yrittänyt viimeaikoina saada tasapainoa, aina siinä onnistumatta. Olen yrittänyt oppia myöntämään avoimesti kun olen väärässä ja toisaalta myös avautumaan tunnetasolla vaikeistakin asioista. Olen avannut oven tunteellisemmalle puolelleni. Samalla olen joutunut katsomaan peiliin ja toteamaan, etten aina pidä näkemästäni. Toisaalta olen myös joutunut hyväksymään sen, että ulkoinen muutos ei kuitenkaan ole varaukseton avain onneen vaan ihminen on psyykkis-fyysinen kokonaisuus. Jokaisen palasen pitää olla kohdallaan, muuten kokonaiskuvaa ei muodostu.
Kerroin taannoin projektistani, jossa tarjoitus oli nyt syksyllä pystyä juoksemaan 10km. No, se projektihan ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja tällä hetkellä uusi tavoite on osallistua naisten kympille toukokuussa. Ensin ajattelin, etteihän epäonnistumisesta kehta kertoa, mutta sitten tajusin, että elämässäkin tulee ylämäkiä ja alamäkiä. Tässä projektissa alku on ollut yhtä ylämäkeä, mutta josko kohta päästäisiin huipulle ja loppu olisi helpompi. Sisukkaasti jatkan matkaa, vaikka onkin vaikea myöntää, ettei asetettu tavoite toteutunutkaan. Olisin myös voinut sisukkaasti päästä tavoitteeseen samalla kuitenkin vaarantaen terveyden, joten on ollut pakko hyväksyä oma rajallisuutensa.
Henkisellä tasolla olen myös oppinut nojautumaan ystäviini ja myöntämään kun ei mene ihan niin hyvin kuin haluaisin. Olen uskaltanut myöntää, etten aina pärjää, tai edes halua pärjätä, yksin. Prosessissa olen myös huomannut kuinka moni ihminen minusta välittää ja kuinka pyyteettömästi saan tukea kun sitä kaipaan.
Sisu on siis oikein hyvä asia, mutta itse veisin sen hieman pidemmälle ja toteaisin, että vaatii myös sisua uskaltaa olla väärässä, myöntää tarvitsevansa apua ja kaivata muiden ihmisten tukea. Heikkoutta tai sisuttomuutta ei ole olla epätäydellinen, sitä on teeskennellä olevansa täydellinen.
Mä olen joskus aikoinani kirjottanu suomen kielen pro semin lakuunoista, eli kulttuurisidonnaisista käsitteistä, joita suomalaisessa kulttuurissa ovat tunnetusti juurikin tuo sisu ja sauna sekä näihin liittyvät löyly, vihta ja Paavo Nurmi. Lakuunathan tuottavat ongelmia ja väärinkäsityksiä ihmisten kommunikoidessa keskenään eri tavoin. Ja väärinkäsitykset ovat todennäköisiä varsinkin eri kulttuuria edustavien ihmisten välisessä kommunikaatiossa, mutta myös yhden ja saman kulttuurin sisällä tapahtuvassa kommunikaatiossa. Konteksti, johon tietty käsite tai sana sijoitetaan, voi ratkaisevasti erota keskustelun osanottajien erilaisten kulttuuritaustojen vuoksi. Erilaisilla kulttuuritaustoilla en tässä tarkoita pelkästään eri maista kotoisin olevien ihmisten eroja, vaan esimerkiksi ihan perhe- tai sukukulttuurissa ilmeneviä eroja. Esim. minulla ja miehelläni on varsin erilaiset perhekulttuuritaustat, ja minun sisukäsitykseni poikkeaa varmasti hänen sisukäsityksestään.. Ymmärrätkö mitä ajan takaa..
VastaaPoistaTällä taas tulen siihen, kuinka itse olen törmännyt juurikin perhekulttuurisiin eroihin tuossa heikkouden tai herkkyyden näyttämisessä. Ja jopa perheensisäisiin eroihin. Itse olen ollut ihminen, joka viimeiseen asti haluaa pitää kontrollikahvasta kiinni ja olen käynyt aika kivisen tien, jotta olen oppinut esim. pyytämään apua..
Enivei, tauko loppuu, joten nyt en ehdi naputella enempää mutta hyvä kirjoitus Kuikka ;)
- Ella
Heippa Ella ja tervetuloa lukemaan blogiani. Olet oikeassa, että sisun sisältö ei ole vain etnisesti kulttuurisidonnaista vain myös perhe- tai jopa persoonasidonnaista kuten niin moni muukin asia maailmassa. Yleistäminen on vaarallista enkä halua tässä antaa kuvaa, että puhun koko kansan puolesta, vaan peilailen omia tuntemuksiani siihen, mikä on minun näkökannastani enemmistön toimintamalli. On kuitenkin lohdullista, että joku muukin on joutunut opettelemaan tuon avunpyytämisen taidon, persoonakysymys sekin. -Kuikka
PoistaFacebookissa saatu kommentti liittyen blogiin:
VastaaPoistaSisun kääntöpuoli saattaa meidän kansallisidentiteetissämme olla juurikin se, että ei kehdata myöntää heikkouttaan ja pyytää apua? Paljon saa lukea äärimmilleen venyneistä ihmisistä, jotka ovat vain hiljaa kärsineet tilanteestaan. Ite yritän kans elää niin, että heikkoutensa myöntäminen ei oo heikkoutta, apua pitää kehdata pyytää jos sen tarpeessa on ja että virheistään oppii. Maailma ei kaadu takaiskuihin tai epäonnistumisiin, ne on elämää :) Tsemppii uuden etapin saavuttamisessa. Mähän en juokse ennen kuin joku jahtaa kirveen kanssa :) Eli hatunnosto sinulle ja kaikille muille, jotka vapaaehtoisesti lähtee pitkää matkaa juoksemaan!
En millään muotoa tarkoittanu (enkä käsittänyt) sinun yleistävän, vaan tuo käsitteiden persoonakohtaisten sisältökäsitysten pohdinta lähinnä oli pitkähkö johdanto tuohon kivisellä tiellä kulkemiseen. Törmään itsessäni yhä useammin äitiini, ja huomaan aina vaan yhä uudelleen kuinka vahvasti olen kontrollikahvakäden perinyt. Kuten myös, ikävä kyllä, äitini suvun eukkojen ajoittaisen marttyyrimaisen uhrautumisen (ehkä vähän huono ilmaus asialle mutta parempaakaan en tähän hätään keksi) ja nalkutusgeenin..
VastaaPoista- Ihan se sama Ella
Voi Ellaseni :)
VastaaPoistaKommenttisi vain laittoi minut ajattelemaan asiaa vielä laajemmin, tai vaihtoehtoisesti kapeammin juuri tuon kulttuurieron puolesta. Ymmärsin kommenttisi siis juuri niin kuin sanotkin, jatkoin vain pohdintaa, ehkä hieman ontuen, siitä väärinkäsitys! Ihanaa kun kommentoit!
Mä tässä iltateetä litkiessäni lueskelin äsken lapsen nimen panttauspostausta ja uskonasioista ja sain hillittömän kuupparuuhkan alkaessani pohtia omaa uskoani. Ja sitä kuinka lujasti elämänkatsomukseni nojaa ja rakentuu peruskristillisiin arvoihin (kuten käsitykseen hyvästä ja pahasta jne), vaikka itseäni tietyllä tavalla tapakristittynä ihan vaan pidänkin. Minusta kun ihmisellä ei pidä muuta pyrkimystä olla, kuin olla toiselle hyvä. En halua vahingoittaa ketään, en koskaan, enkä mistään syystä, en ajatuksin, en sanoin enkä teoin.
VastaaPoistaEn kuitenkaan tarkoita tuolla, että tekemisten ja sanomisten pitäisi aina miellyttää kaikkia ettei tule itku, harmitus ja loukkaantuma. Faktahan on, että en siihen kuole, vaikka tekemiseni ja sanomiseni eivät miellyttäisikään kaikkia koko aikaa. Ja ihan oikeasti kämmääminenhän on vain inhimillistä. Mutta ajoittaisista suustani hyppivistä sammakoista huolimatta on sisälläni perustavanluontoinen pyrkimys hyvään, ja uskoni paljolti sitä että luottamus ja pyrkimys hyvään kantaa.
- Elppa